Sakko pitkästä aikaa

Paikat eivät olleet Tampere, Jämsä ja Jyväskylä. Muuten teksti on suoraan päiväkirjasta. Vain kolme sanaa on poistettu. 

Tampereen jälkeen vastaani tuli lyhyen ajan sisällä kaksi poliisiautoa, mutta selvisin niistä ajamalla juuri sillä hetkellä riittävän hitaasti. Toista lähestyessäni tosin ajoin selkeää ylinopeutta, mutta jarrutin poliisiauton nähdessäni.

Kaikki olisi mennyt hyvin Jyväskylään asti, ellei odottamaton sattuma olisi puuttunut peliin. Pysähdyin vähän ennen Jämsää ottamaan muutaman kuvan pellon laidassa olleesta nukesta. Kuvat otettuani tein U-käännöksen tiellä lähteäkseni ajamaan Jämsän suuntaan. Olin sitä ennen kääntänyt auton risteyksessä takaisin Tampereen suuntaan “kuvausteknisistä” syistä. Juuri kun olin tekemässä U-käännöstä, viereiseltä hiekkatieltä saapui auto. Jotta se ei ehtisi kääntyä eteeni, kiihdytin U-käännöksen tekemistä jotta ehtisin lähteä Jämsän suuntaan ennen kuin auto ehtii eteeni. Arvelin, että auton kuski saattoi ärsyyntyä U-käännöksestäni, joten kiihdytin sen minkä vaihdelaatikkovaivaisella Micralla uskalsi. Auto alkoikin jäädä. Seurasin peilistä, kuinka välimatka kasvoi ja mietin, miten paljon etua ylinopeutta ajamalla voi saavuttaa jo lyhyellä matkalla. Lopulta auton valot näkyivät enää pisimpien suorien päässä.

ADHD-luonteeni mukaisesti pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tällä kerralla tämä yksi asia oli takanani ajaneen auton seuraileminen taustapeilistä. Pienen osan keskittymisestä jouduin tietysti käyttämään auton ohjailuun ja ainakin teoriassa myös hirvien tarkkailuun. Olin jo aikaisemmin hidastanut nopeuttani hirvivaaran takia, eli tiedostin asian.

Juuri kun Jämsän risteyksen liikennemerkit alkoivat häämöttää horisontissa, siellä häämötti jotain muutakin. Luulin, että tiellä on jokin tienrakennusauto tai vastaava, koska tietä korjattiin, ja yksi tienrakennusauto oli tullut vastaan aikaisemmin. Vasta melko lähellä näin, että kyse olikin poliisiautosta. Kun poliisi viittilöi minua pysähtymään, aloin tajuta, että taisin jäädä kiinni ylinopeudesta. Olin ajanut täysin yllättäen alkeelliseen poliisin sakkoansaan.

Menen tällaisissa tilanteissa tietysti aivan paniikkiin. Peruutin auton pieneen liittymään ja aloin etsiä auton papereita. Samalla panin kengät jalkaani, koska olin ajanut avojaloin (taitaa olla laitonta sekin). Ojensin poliisiautossa ajokorttini ja autoni rekisteriotteen poliisille. Rekisteriote osoittautui katsastusmaksun kuitiksi. Tällaisesta sekoilusta voi päätellä mielentilani.

Poliisin kohtaaminen on sikamaisen masentavaa. Poliisi naljaili, millä elän, kun minulla ei ole tuloja. Kun vastasin, että vaimon palkalla, poliisi sanoi halveksivalla äänensävyllä, että silloin on parasta olla hyvissä väleissä vaimon kanssa. Mitä pahusta jollekin poliisisialle kuuluu minun toimeentuloni. Jos verotiedot näyttävät nollaa, se saa riittää. Jos minulla on verottomia tuloja, se on yksityisasiani.

Teen tässä ja nyt pyhän päätöksen, että en selittele, kun seuraavan kerran saan sakon. Tällä kerralla olin niin sekavassa tilassa, että höpöttelin poliisille kaiken maailman selityksiä, kuten että uusi tien päällyste houkutteli ajamaan kovaa (poliisi tosin itse viittasi tähän). Kerroin jopa nuken kuvaamisesta ja toisen auton eteen kääntymisestä ja sen edellä ajamisesta. Inhoan ja vihaan itseäni tällaisten puheiden jälkeen. Poliisi on sika ja julma peto. Ei sialle ja pedolle puhuta niin kuin jollekin psykologille, jolle “avaudutaan”. Hyi kauheata, kun inhoan itseäni ja häpeän tekojani - en ylinopeutta vaan sekoilevaa ja matelevaa käytöstäni poliisiautossa.

Poliisi toivotti hyvää mitälieneekään ja “kevyempää kaasujalkaa”. Hyvähän se on toivottaa. Muita rankaisevat siat saavat itse ajaa poliisiautolla kuin siat, mutta meidän tavallisten maan matosten pitää madella tyhjäkäynnillä. Kun poliisi toivottaa kevyempää kaasujalkaa, se on samaa kuin jos ylensyönyt miljonääri röyhtäilisi herkkuja notkuvasta ruokapöydästään nälkäkuoleman partaalla olevalle kerjäläiselle, että ylilihavuus on vakava uhka, joten kerjäläisen on pidettävä huolta linjoistaan.

Minua vaivasi se, miksi ollut huomannut poliisin tutka-autoa, joka oli mitannut nopeudekseni 105 kilometriä tunnissa. Varsinainen poliisiauto oli mitannut nopeudeksi 103 kilometriä tunnissa. Asia kiinnosti sen verran, että lähdin ajamaan takaisin Tampereen suuntaan, kun poliisiauto oli ajanut vähän kauemmaksi. Olin kameran kanssa valmiina ottamaan kuvan tutka-autosta. Oman autoni tuulilasi oli älyttömän likainen, joten kuvaamisesta ei oikein tullut mitään. Otin kuitenkin pari kuvaa. Suureksi harmikseni ja järkytyksekseni tutka-auto lähti seuraamaan minua. Ajattelin, että poliisiautosta on ilmoitettu sille, että käyttäytymiseni on omituista, ja minua pitää seurata. Olin aivan hermona tästä tilanteesta. Kun tulin uudestaan “nuken” kohdalle, käännyin eräälle sivutielle. Poliisin tutka-auto jatkoi matkaa Tampereen suuntaan. Oletettavasti se oli tutka-auto. Enhän minä voi sitä varmuudella tietää. Se oli hopeanharmaa Skoda Octavia tai jokin sen tyyppinen auto, joten se sopii kyllä poliisin tutka-autoksi.

Auton nähtyäni minua ärsytti sakkoni vielä enemmän. Auto oli ollut nimittäin erittäin näkyvällä paikalla pienen tien risteyksessä. Jokainen kyydissäni ollut tietää, että olen erittäin nopea reagoimaan kaikkeen, joka vähänkin muistuttaa poliisista. Olen tehnyt kymmeniä kertoja turhan salamajarrutuksen, kun olen nähnyt tien varressa jonkin vaalean auton tai muun kohteen, joka on muistuttanut poliisin tutka-autoa. Tälläkin kerralla minun olisi pitänyt tehdä vastaava salamannopea paniikkijarrutus heti, kun vaalean auton ensimmäiset pilkahdukset ilmestyivät näkyviin mutkan takaa. En ole kuitenkaan jarruttanut enkä edes huomannut koko autoa. Syyn on pakko olla se, että seurasin taustapeiliä. Tällainen “poliisisokeus” ei ole muuten selitettävissä. Auton lasit olivat likaiset mutta eivät niin likaiset, ettei vaalea auto olisi näkynyt. Ajaminen näin typerästi poliisin tutkaan ei kerta kaikkiaan edusta normaalia ajamistani. Myönnän kuitenkin sen, että koska tiellä oli erittäin vähän liikennettä, ja koska kello oli yli kymmenen illalla, poliisin tutka-auton olemassaolo tien varrella ei tuntunut kovin todennäköiseltä. Itse asiassa se tuntui hyvin epätodennäköiseltä kaikkien aikaisempien havaintojeni valossa.

On tietysti oma kysymyksensä, olisiko jarruttaminen auttanut. Ainakin kerran olen pelastunut tällaisen jarrutuksen ansiosta. Takanamme pitkään samaa vauhtia ajanut auto pysäytettiin. Tämä tapahtui aikoinaan Matalanmäellä.

Minua pelotti Jyväskylään ajaessani, että entä jos poliisit ovatkin menneet matkan varrelle kyttäämään, ajanko uudestaan ylinopeutta. Nehän saivat tietää osoitteeni. Alkumatkan pakotin itseni noudattamaan nopeusrajoituksia, jotka paikoin Jämsän jälkeen ovat sairaan alhaisia. Korpilahden jälkeen en enää jaksanut pelleillä vaan annoin vauhdin nousta lähelle normaalia. Ehkä ajoin kuitenkin tavallisen nopeushaarukkani alarajoilla.

Jyväskylässä puhdistin auton tuulilasin ja lamput ja nokkaa huoltoaseman pihassa ennen kuin ajoin kämpille.