Viikko auton vieressä

Rahaa säästääkseni päätin yrittää korjata auton ruostevaurion itse viemättä autoa korjaamolle. Tulin siihen tulokseen, että en pääsisi palkoille, jos tekisin tätä ammatikseni. Auto oli tunkin varassa yli viikon ennen kuin homma oli ohi. Viikkoon sisältyi käynti 80 kilometrin päässä rautaa hakemassa ja sitä ruuvipenkissä vääntämässä sekä yli sadan kilometrin lenkki kaupunkiin tarvikkeita ostamaan.

Kuvaa siitä, miltä auton kynnys näytti ennen kuin ruosteisin alue oli leikattu pois, ei valitettavasti ole. Tässä kuvassa on tehty aukko, joka on tarkoitus täyttää.

Kynnyskotelo jatkui huonona vielä tästä kohdasta perään päin. Heikointa oli aivan kotelon pohjassa. Ylempänä pelti oli paksumpaa.

Aloitin korjaamisen leikkaamalla neliskanttista huonekaluputkea halki niin, että puoliskoista tuli L-palkit. Toista näistä levitin ruuvipenkin ja sorkkaraudan avulla. Ruuvipenkki oli 80 kilometrin päässä autosta, joten levittäminen piti tehdä arviopohjalta. Onneksi arvaus oli oikea. Hitsasin L-palkin osittain kotelon sisään ja tasoitin kolon hitsaamalla. Seuraavissa kuvissa L-palkkia sovitetaan paikalleen.

Seuraavassa kuvassa L-palkki on muotoiltuna ennen paikalleen hitsaamista. Reiät on tehty, jotta hitsauspintaa tulisi enemmän.

Seuraavassa kuvassa on palkki osittain kiinni hitsattuna. Sen "idea" käynee parhaiten selville tästä kuvasta.

Kun L-palkki oli paikallaan, hitsasin sen päälle 3 mm teräslevystä leikatun suikaleen. Tässä vaiheessa ilmeni uusi ongelma. Lisää ruostunutta peltiä löytyi paikka-alueen edestä. Siihen oli suunniteltava lisäpaikka.

Valitettavasti heikkoa aluetta oli enemmän kuin mikä lopulta paikattiin. Paikan viereen jäi aika ohutta peltiä. Tässä kuvassa 3 mm. peltisuikale on paikallaan. Sen edessä oleva pelti on hyvin heikko ja olisi pitänyt korvata uudella. Uuden hitsaaminen olisi polttanut eristettä laajalta alueelta lokasuojan sisältä. Niinpä heikko pelti jäi paikalleen. Sauma 3 -millisen ja lähes olemattoman paksun pellin välissä oli hankala hitsattava, kun ohut pelti paloi puhki.

Seuraavassa on paikkapala, johon on kiinnitetty isompi pellinpala, joka jää piiloon kynnyskotelon sisälle. Isomman pellin tarkoitus on estää sauman puhki palaminen hitsattaessa. "Ruosteopillisesti" ratkaisu ei liene erityisen hyvä. Mutta meneehän koteloon suihkutettava suojaöljy tällaisten palojen väliin.  

Ohutta peltiä ei olisi tietenkään pitänyt jättää paikalleen, mutta jätin sen toivoin, että katsastusmies ei kokeilisi juuri siitä. Onhan vieressä poikkeuksellisen paksua materiaalia. Päätin yrittää vahvistaa heikkoa peltiä tinaamalla. Projektiin meni monta kymppiä (pohjustusaine + tina + lämmitin), eikä homma kovin hyvin onnistunut. Tinattava alue oli liian vaativa aloittelijan ensimmäiseksi kokeiluksi. Ei ollut edes pensseliä pohjustusaineen levittämiseksi, joten käytin vanhaa hammasharjaa. Jonkin verran tinaa auton peltiin kuitenkin tarttui.

Olin lopulta jo niin kyllästynyt koko hommaan ja pettynyt epäonnistumiseen, että en jaksanut viimeistellä paikkausta. Sen erottaa selvästi. Sauman olisi pystynyt hiomaan näkymättömäksi. Olosuhteetkin olivat epämukavat. Koko homma piti tehdä ulkona vesi- ja räntäsateessa. Jouduin väsäämään "pressuteltan" auton viereen.

Lopputulos jäi korkeintaan välttäväksi. Heikoin kohta peittyi onneksi lähes kokonaan sisälokasuojan alle. Lopuksi suihkutin kaikista mahdollisista koloista pullollisen kotelonsuojaöljyä kynnyskotelon sisälle. Tarkoitus on lisäillä sitä. En halua tehdä tätä hommaa uudestaan. Se, että ruostuminen ylipäätään pääsi tapahtumaan, on pelkästään omistajan laiskuutta ja velttoutta. Otan täyden vastuun. Auto ei ruostu, jos sen ei anna ruostua.

Hitsaillun kohdan päälle levitin vaahtokumin palalla (pensseli puuttui edelleen) Ferrexiä, jonka pintaan suihkutin kiiltävää maalia, jonka päälle suihkutin kotelonsuoja-ainetta. Kaikki toimenpiteet tehtiin liian nopeasti ja liian kylmässä eli kaikkien ohjeiden vastaisesti. Mutta paikkamaalataan tarpeen mukaan.

Paikattu alue erottuu törkeästi, mutta koska se on osittain auton alla, sitä ei näe normaalisti autoa katsellessa. Pitää kumartua kurkistamaan. Sitä paitsi auton kynnyskotelon takaosa on vastaavalla tavalla näkyvästi paikattu, ja tuon paikkaamisen on tehnyt ammattimies neljä vuotta sitten. Tätä aluetta ei näy näissä kuvissa. Ja kuten sanottu, olisin pystynyt tekemään paikasta vähemmän erottuvan. Into vain lopahti, kun olosuhteet olivat, mitkä olivat.

Huono, mikä huono, mutta on se kuitenkin alkutilanteeseen verrattuna askel parempaan suuntaan. Eihän tässä mitään näyttelyautoa oltu tekemässä.

Kokemuksia tytöistä mutta ei "kokemuksia"

Nimet muutettu 

Kaksitoistavuotiaana olin tavattoman rakastunut erääseen Marjukka Edenbergiin, joka oli minua pari vuotta vanhempi. Hän oli kaunis ja suloinen, enkä alussa tiennyt, että hän on minua vanhempi. Kerroin tästä ihastuksestani jopa isoäidilleni, millainen avomielisyys ei todellakaan ollut tavanomaista minulle. Suuri rakkaus - sitä kokevathan kai tuntevat tarvetta kertoa asiasta muille. Sitä kai se oli?

Jos joku haluaa tietää miltä tuo Marjukka näytti, katsokoon vanhaa luokkakuvaani. Marjukka on tummatukkainen äärimmäisen kaunis tyttö vieressäni. Eikä hänen sijaintinsa minuun nähden ole sattumaa. Pyrin nimittäin aina luokkakuvissa sijoittumaan salaa kulloisenkin ihannetyttöni viereen.

Pari viikkoa ennen koulun loppumista olimme tulossa laivalla jostakin, ja seisoin keulakannella katsomassa maisemia. Salmen poikki oli juuri tuolloin menossa soutuvene, jossa havaitsin Marjukka Edenbergin ja hänen hyvän kaverinsa Marjatta Nielsenin. Kun laiva ohitti heidät, heidän veneensä keikkui kovasti laivan laineissa.

Seuraavana koulupäivänä Marjukka alkoi puhua asiasta minulle ja kertoi tulleensa suorastaan merisairaaksi veneen keikkumisesta. Marjukka istui tuolloin minua edeltävässä pulpetissa, ikkunanvierusrivissä, ja minusta oli älyttömän jännittävää, että hän puhui minulle henkilökohtaisesti.

Suhtautumiseni tyttöihin oli jotenkin kaksijakoinen. Kun jälkeenpäin asiaa mietin, niin ilmeisesti jaoin tytöt niihin tyttöihin ja "niihin" tyttöihin. Edelliseen ryhmään kuuluivat tavallisen tai jopa ruman näköiset tytöt, joita kohtaan en voinut ajatella tuntevani minkäänlaista ihastumista. Asenteeni heitä kohtaan oli jotenkin kaverillinen - niin kuin suhde siskoon tai äitiin. Tällaisten tyttöjen kanssa juttelin ja olin aivan luonteva. Tähän ryhmään kuuluivat mm. Nygrenin Silja ja Roslundin Paula ja myöhemmin mm. Lindbladin Marja-Liisa. Vaikka mainitsinkin edellä sanan "ruma", todettakoon, ettei näiden nimenomaisten tyttöjen ulkonäössä ollut mitään erityistä vikaa.

Sitten olivat ne "toiset" tytöt. Nämä tytöt olivat kauniita, ja heitä kohtaan kiinnostukseni oli hieman toisenlaista. Näiden tyttöjen kanssa en uskaltanut puhua mitään. Ujostelin heitä. Koin, että jos menen sanomaan sanankin heille, se on kuin yrittäisin... aloittaa seurustelun tai ties mitä. Ja pelkäsin torjumista. Ja itse asiassa koin, että minua inhottiin. Koin että juuri nämä mielenkiintoiset tytöt inhosivat minua, eikä heistä tämän vuoksi kukaan oikeastaan koskaan puhunut minulle mitään.

Itse asiassa olin silloin ja olen pitkään sen jälkeenkin ollut niin varautunut kaikkia tyttöjä kohtaan, että pieninkin lähestyminen tytön taholta on tuntunut minusta melkein samalta kuin jos hän olisi suoraan ehdottanut, että aletaanko seurustella tms. Olen suurin piirtein rakastunut päätä pahkaa tällaiseen henkilöön - erityisesti jos hän on ollut näitä aiemmin mainitsemiani "toisia" tyttöjä. Tällä henkilöllä itsellään ei tietenkään ole ollut mitään edellä mainittuja ajatuksia, vaan hän on vain ehkä sattumalta sanonut minulle jotakin - kenties kysynyt jotain kouluasioihin liittyvää.

Edellä esitin lähinnä teoriaa, sillä keskustelukontaktini tyttöosapuoleen koulussa olivat hyvin vähäisiä. Alemmilla luokilla näitä "kaverityttöjä" vielä oli, joiden kanssa siis saatoin höpistä eri asioista, mutta mitä ylemmille luokille tultiin, sitä harvinaisempaa oli että yksikään tyttö olisi koskaan sanonut minulle sanaakaan. Puhumattomuuden muuri oli käytännöllisesti katsoen täydellinen. Ja tuollaisessa äärimmäisen henkisen linnoittautumisen ilmapiirissä ei tytön tarvinnutkaan kuin vilkaista minun suuntaani ja vahingossa hymyillä minulle, kun jo olin päätä pahkaa rakastunut häneen. Tästä ilmiöstä enemmän kuitenkin vasta eräiden myöhempien vuosien muistelmissani.

Tätä taustaa vastaan on nähtävä myös se, miltä minusta sitten lopulta tuntui, kun pari vuotta myöhemmin eräs tyttö teki aloitteen ja antoi ymmärtää pitävänsä minusta. Mutta se ei kuulu vielä tässä käsiteltäviin tapahtumiin, joten odottakaa.

Seuraavaksi on muutama muisto samalta kesältä jolloin edellä mainittu laivamatka tapahtui.

Rannassamme oli tehty uudistuksia. Laituri oli uusittu, mutta veneliiteri oli yhä entisensä. Se oli pärekattoinen ja muutenkin vähän niin ja näin. Liiterissä oli kuitenkin "hyviäkin" puolia. Sitä nimittäin käyttivät uimassa käyvät tyttölaumat pukukoppinaan, ja Hillbergin Kallen johdattelemana me nuoremmatkin pojat pian innostuimme salaa kurkkimaan tyttöjä heidän pukupuuhissaan. Kalle oli pari vuotta minua vanhempi. Liiterissä riitti piilopaikkoja, eivätkä tytöt ainakaan ensialkuun arvanneet mitään.

Ensimmäinen kerta, jolloin edellä mainittuun moraalisesti arveluttavaan puuhaan syyllistyin, taisi olla se, kun menin Hillbergin Kallen kanssa väijymään tyttöjä erääseen ylös nostettuna olleeseen hinaajamoottoriveneeseen. Vene oli avonainen, ja kyyhötimme sen keulapenkillä ääneti ja liikkumatta suuri vihreä kangaspressu päällemme vedettynä. Pressun ja veneenlaidan väliin olimme jättäneet sopivan tarkkailuraon, jonka kautta meitä ei kuitenkaan ulkopuolelta voinut havaita, sillä pressun sisällä oli aivan pimeää. Aikamme odotettumme saapuikin veneen etupuolelle aivan lähellemme eräs nuori nainen, Hilkka Strandell vaatteitaan vaihtamaan. Tarkkailumme meni kuitenkin hieman pieleen, sillä meitä rupesi naurattamaan kesken kaiken. On ihme, ellei kohdehenkilö kuullut tirskumistamme ja nähnyt pressun heiluvan. Mitenkään hän ei kuitenkaan ilmaissut oliko hän havainnut meidät vai ei - puki vain kauhealla vauhdilla.

Tarkkailu jatkui, ja piiloja keksittiin yhä lisää sitä mukaa kun tarkkailumme kohteet saivat vihiä entisistä. Eräs parhaista piiloista, joka tosin oli käytössä vain kerran, lienee ollut suuri pahvinen Scott-perämoottorin laatikko, joka sijaitsi eräässä veneliiterin nurkassa aivan pukupaikan vieressä. Olin tehnyt siihen tirkistysreiän. Laatikossa oli se huono puoli, että sinne menemisessä ja sieltä poistumisessa tarvittiin avustaja. Eikä sinne mahtunut kuin yksi.

Kyhjöttäessäni Scottin laatikossa muut pojat olivat piilossa kuka missäkin. Tytöt eivät aavistaneet mitään. Eräs heistä, minua vuoden vanhempi Simonssonin Seija, seisoi uimapukua vaihtaessaan Scott-veneemme kannella parhaalla aitiopaikalla. Palatessaan uintireissultaan, tytöt huomasivat joitakin poikia liiterissä ja antoivat heille kovan läksytyksen. "Jos kerran haluatte katsella, niin voidaanhan me teille pyllistää, mutta sitten tämä salaa kurkistelu saa loppua", kihisi Simonssonin Seija raivoisaan. Tosipaikan tullen ei kukaan pojista tietenkään olisi kehdannut ehdottaa mitään "pyllistelyjä", ja tämän varaan tytöt tietysti laskivatkin. Minun piiloni ei paljastunut, joten seurasin tätä noloa näytelmää laatikostani. Salakatselu ei kuitenkaan tähän loppunut, mutta tämä tyttöporukka ei kuitenkaan enää tämän jälkeen käyttänyt veneliiteriä pukukoppinaan.

Eräs toinen tarkkailupaikka oli veneliiterin katossa roikkunut vanha vene, jonka laidan yli tai kohteen sijainnista riippuen veneen pohjassa olevasta reiästä voi kurkkia. Tästä reiästä tarkkailin kerran, kun Hillbergin Leila ja Pihlin Pirjo pukeutuivat aivan piilopaikkani alla. Päälleni oli vedetty pressu, joten olin pimeässä, eikä reiästä näkynyt valoa, joka olisi voinut paljastaa minut. Katselin tyttöjä aivan lähietäisyydeltä.

Vähitellen tyttöjen tarkkailu loppui joko siksi että tytöt kävivät entistä varovaisemmaksi tai siksi että kesäkin loppui.

Seuraavana kesänä, kun olin kolmetoistavuotias, jatkoimme siitä, mihin edellisenä kesänä oli jääty. Veneliiteri oli talven aikana uusittu, mutta tytöt käyttivät uuttakin liiteriä pukeutumispaikkanaan. Meidän kannaltamme asiassa oli se huono puoli, että uudesta liiteristä oli vaikeampi löytää salakatseluun sopivia piilopaikkoja. Mutta haasteet on tehty voitettaviksi. Niinpä edelleenkin katselimme salaa joistakin piilopaikoista, kun uimassa käyvät tytöt - ja heitä oli paljon - vaihtoivat vaatteitaan. Useimmat tytöt lienevät aavistaneet "vaaran" ja he olivat siis varovaisia. Mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi varovaisia. Mahdollisimman ovelien katselupiilojen kehittelemisestä tuli suoranainen urheilulaji.

Eräs kaikkein ovelimmista tirkistelypiilopaikoistamme lienee ollut se, kun vuorasimme rannassa jo pitkään maanneen - ja "vaarattomaksi” todetun - veneen hytin tai “kopin” pahveilla ja pressuilla valotiiviiksi, millainen se ei ilman näitä toimenpiteitä olisi ollut. Halusimme, että koppiin ei näe sisälle, mutta siellä sen sijaan näkyy ulospäin sopivista tirkistysrei'istä. Täällä kopissa odotin eräänäkin päivänä Hillbergin Hansin kanssa suorastaan tuntikausia "kohteiden" saapumista. Kun nämä vihdoin saapuivat, he pahaa aavistamatta riisuuntuivat ja vaihtoivat uimapuvut aivan veneen keulan edessä alle kolmen metrin päässä meistä. Parempaa aitiopaikkaa katselemiseen ei olisi voinut keksiä.

Sinänsä tuota venettä ei monta kertaa käytetty noin "alhaisiin" tarkoituksiin. Jonkun itsehillintänsä menettäneen pojan tirskunta kriittisellä hetkellä kai lopulta paljasti piilon, tai tytöt muuten vain arvasivat.

Eräs ahkerimmista uimareista rannassamme noihin aikoihin oli Nordinin Terttu, minua joitakin vuosia vanhempi tyttö, joka asui valtatien toisella puolella. Hän kävi yksin uimassa pitkiä lenkkejä aina syksyyn saakka, jolloin vesi jo oli varsin kylmää. Meitä poikia ei niinkään ihmetyttänyt, miten hän tarkeni uida olipa keli mikä tahansa. Sen sijaan meitä kiinnosti, mitä vaatetusta hänellä oli mekkonsa alla silloin kun hän käveli kotiinsa märkää uimapukua käsissään kantaen. Uimaan tullessa hänellä nimittäin oli uimapuku valmiiksi puettuna mekon alla, ja mitään ylimääräisiä vaatteita me emme koskaan nähneet hänellä mukanaan.

Kaiken edellä kerrotun valossa ei liene yllätys, että yritimme myös tätä mysteeriä ratkaista omakohtaisesti "havainnoimalla".  Kyttäsimme siis jossakin laiturin alla mitä Terttu tekee uimasta tullessaan ja luullessaan olevansa yksin rannassa. Havainnointi hieman kaukana ja katveessa olevalta tarkkailupaikalta ei ollut helppoa, mutta saimme kuitenkin jonkinlaisen vahvistuksen siitä, että asia oli niin kuin olimme epäilleetkin.

En tiedä, kuka tämän laajaa suosiota saaneen tirkistelytoiminnan alkuaan oli keksinyt, mutta ilmeisesti se oli lähtöisin Mäkitalon pojilta ja Hillbergin Kallelta. Vähitellen into siihen kuitenkin väheni, ja "saaliskin" kävi yhä varovaisemmaksi. Itse en koskaan jäänyt kiinni "itse teossa", vaikka joidenkin poikien kurkkailut kai havaittiinkin.

Kun nyt tulin avanneeksi tietyn aihepiirin, voin kai tehdä vielä yhden paljastuksen.

Kaikenlaista epämääräistä puuhaa harrastanut Vandenbergin Erkki varasti erään työkoneen kopista hieman arveluttavan lehden. Tätä julkaisua - joka oli ruotsalainen pornolehti - ”luettiin” ahkerasti poikaporukassa, jossa minä vähän vajaa neljätoistavuotiaana olin vanhimmasta päästä. Jokainen poika valitsi kuvista oman ”suosikkityttönsä”. Minun suosikkini taisi olla - tai siis oli - se vaaleatukkainen povipommi, kaikkein "rohkein tapaus" lehdessä, joka oli kuvattu edestä päin lähietäisyydeltä istumassa jalat haarallaan niin, että... jätän tarkemmat yksityiskohdat lukijat mielikuvituksen varaan.

Ennen pitkää edellä mainitun lehden katselu alkoi tympäistä niin, että revin koko tekeleen ja heittelin sivut tuuleen majamme katolta. Ehkä omatuntokin oli alkanut lopulta kolkutella, kun tällaista kiellettyä julkaisua olimme niin suurella innolla tutkineet. Juuri kun olin repimässä lehteä irtolehtipainokseksi, Nyblinin Ilkka sattui tulemaan paikalle. Kun hän näki mitä olin tekemässä, hän ryntäsi innolla keräilemään tuulessa lenteleviä irtolehtiä omiin arkistoihinsa. Pornolehdet olivat tuohon aikaan harvinaisia aarteita. Eihän sellaista sopinut hävittää.

Kertomus

Nimet on muutettu ja tekstiä on lyhennetty ja "sensuroitu".

Otsikoin tämän jutun arkisesti kertomukseksi, sillä minulla ei ole aavistustakaan millainen tästä tulee tai mitä yleensä aion kirjoittaa. Tai ehkä minulla jonkinlainen aavistus on, mutta vain jonkinlainen. Seuraavat sivut, kuinka monia niitä sitten tuleekin, antanevat vastauksen näihin pohdintoihin.

Aloitetaanpa nykyhetkestä. On huhtikuun 25. päivä vuonna 1990, aurinkoinen ja lämpimän oloinen kevätpäivä. Lumet ovat jo sulaneet - muualta paitsi aivan vanhainkodissa sijaitsevan työhuoneeni ikkunan alta, jossa vielä on suuri kinos katolta pudonnutta lunta. Tähän lumikasaan ei keskipäivän aurinko ulotu, joten se nähnee vielä vapunkin.

Istuskelen työhuoneessani ja naputtelen tekstiä pienellä TOSHIBA T1000 salkkumikrolla, jonka tänä aamuna raahasin työpaikalleni - mikäli alle kolme kiloa painavan laitteen kantamista voidaan raahaamiseksi sanoa. Salkkumikro on uusi hankinta, sillä noudin sen Taipalsaaren postitoimistosta toissa päivänä. Olin jo kauan haaveillut tällaisesta laitteesta, jolla voisin huomaamatta kirjoitella esimerkiksi työpaikallani, mutta vasta nähtyäni konttorikoneliikkeessä tämän pienen TOSHIBAn ja ennen kaikkea sen hinnan päätin hankinnasta. Tilasin laitteen muka yhdistykselle, vaikka todellisuudessa se tuleekin aivan yksityiseen käyttööni. Yhdistykselle tilattuna sain hinnan ohjehintaakin edullisemmaksi sekä lisäksi reilusti maksuaikaa. Eilen ei lasku tosin vielä ollut saapunut, joten en tiedä, pitävätkö tarjouksessa olleet 5200 markan hinta ja 30 vuorokauden maksuaika paikkansa. Parasta että pitävät.

Niin, tämän koneen hankinnan idea on lyhykäisyydessään se, että kun minulla työssäni jää ainakin omasta mielestäni varsin runsaasti "joutoaikaa", jolloin vain istun huoneessani tekemättä mitään, nyt voin käyttää tämän ylimääräisen ajan hyväkseni kirjoittelemalla jotakin. Mainitsen nyt heti tässä vaiheessa, että virallisesti minulle ei tietenkään jää mitään ylimääräistä aikaa, enkä siis luultavasti saisi työaikana kirjoitella omia juttujani. Mutta kun aikaa kuitenkin käytännössä jää, kirjoittelen. Milloin ja miten jään tästä kiinni, se on toinen asia. Hankkimani salkkumikron eräs tarkoitus joka tapauksessa on tämän kiinnijoutumisen riskin pienentäminen. Toisin kuin äänettömällä mikrolla, kirjoituskoneella en pystyisi kirjoittamaan salaa, sillä koneen ääni kaikuisi ympäri taloa, ja jokainen varmaan arvaisi, että en tuntikausia voi kirjoittaa pelkkiä työasioita. Tällainen mikro on vielä toistaiseksi sen verran harvinainen laite täkäläisen porukan keskuudessa, että sen käyttötarkoitus ei heti valjenne satunnaiselle huoneeseen tulijalle - ihmettelyä se kuitenkin ehkä herättää, ja tätä varten minulla onkin kehitteillä jonkinlainen peitetarina esimerkiksi mikron avulla tapahtuvasta työvuorolistojen tekemisestä. Jonkun listan voin toki tehdäkin, ettei tarvitsisi aivan valehdella.

Mutta nyt asiaan. Ensiksi kirjoitan vaikkapa tiivistetyt muistelmani - mikä vaatimaton tavoite. Olen aloittanut muistelmieni kirjoittamisen monia kertoja, mutta aina on käynyt niin, että työ on jäänyt kesken, milloin muutaman sivun jälkeen, milloin muutamia kymmeniä sivuja kirjoitettuani. Aikaisemmasta viisastuttuani en asetakaan nyt minkäänlaista tavoitepituutta näille muistelmilleni, vaan kirjoittelen vain eteenpäin, kunnes mielestäni olen kertonut kaiken oleellisen elämästäni. Tiivistetyssä muodossa siis. Mitähän tästäkin tulee.

Mutta aloitetaan:

Muistelmien pitäisi oikeastaan alkaa kohdasta, josta muistelija MUISTAA jotakin, mutta klassiseen tapaan aloitan kuitenkin tapahtumien kertomisen aivan vauvaiästä, josta en tiedä muuta kuin mitä minulle aikojen kuluessa on kerrottu.


Vuosi 1:

Erinäisistä lähteistä olen saanut tietää syntyneeni Helsingin Naistenklinikalla klo. 21.05. erään kuun eräänä päivänä eräänä vuonna. Olen siis syntyperäinen helsinkiläinen, paitsi että virallinen byrokratia yrittää kaikkensa tehdäkseen minusta maalaisen; syntymäpaikakseni on kaikkialla nimittäin merkitty Taipalsaari.

Ensimmäinen auto, jonka kyydissä olen matkustanut ensimmäiseen kotiini, oli Volkswagen "kupla", ja ensimmäinen koti, jonne minut tuolla autolla vietiin, oli Helsingin Kuusitiellä sijaitseva kaksio. Käväisin muuten kerran 80-luvun puolivälissä tuon lapsuuteni ensi kodin oven takana, ja mieleeni tuli ajatus ruuvata oveen messinkilaatta, jossa olisi ollut teksti: "Tässä on asunut kuuluisa..." jne. Toistaiseksi en kuitenkaan ole toteuttanut suunnitelmaani, sillä epäilen messinkilaatan jäävän varsin lyhytaikaiseksi. Toisaalta en usko taloyhtiönkään suhtautuvan myönteisesti hankkeeseeni. Ehkä joskus.

Lapsuuteni lienee ollut melko tyypillistä. Minua on työnnelty tunnelmallisissa aikakautensa lastenvaunuissa Helsingin kaduilla ja puistoissa. Koska en itse muista mitään tuosta ajasta, katselen mielelläni vanhoja kotimaisia elokuvia, joissa tuo aika välittyy silmieni eteen korvaten siten puuttuvat muistikuvani. Erityisesti minua tietysti kiinnostavat nimenomaan sellaiset elokuvat, joissa näytetään helsinkiläisiä katunäkymiä - kotimaisissa elokuvissa niin runsaasti esiintyvät ladot ja heinäpellothan eivät ole vuosikymmeniin muuttuneet miksikään. Helsinki sen sijaan totisesti on muuttunut.

Ensimmäisen pitemmän matkani tein ilmeisesti noin kolmen kuukauden ikäisenä, jolloin minut pakattiin matkustajakoneeseen ja lennätettiin äitini kanssa Mikkeliin. Isäni ajoi saman matkan Volkswagenillaan, ja otti meidät sitten kyytiin Mikkelin lentoasemalta, josta matka jatkui Taipalsaarelle. Saattajieni joukossa lienee ollut myös isäni täti, jota kutsuttiin Enni-tädiksi. Muistan nimittäin, kuinka hän usein Taipalsaarella käydessään kertoi muistavansa minut pienenä vauvana lähtiessäni lentokoneella Helsingistä Mikkeliin. Hän kertoi myös muistavansa kuinka lieskat suihkusivat hämärälle talvitaivaalle kohonneen lentokoneen pakoputkista, jonka kapteenina muuten oli äitini kertoman mukaan sama mies, jonka ohjaama lentokone syöksyi maahan muutamaa vuotta myöhemmin.

Taipalsaarella minua vastaanottamassa olivat tietysti tuohon aikaan noin 50-vuotiaat isovanhempani, "mamma ja pappa" sekä lisäksi isäni iäkäs mummo, joka ilmeisesti jo noihin aikoihin oli vanhuuden heikentämä. Vaikka näin on hieman itsekästä sanoakin, lienen minä kuitenkin ollut varsinainen merkkihenkilö Hoviniemessä. Kastetilaisuutenikin järjestettiin tänä aikana, ja kastajana toimi Taipalsaaren silloinen kirkkoherra Väinö Rajamaa.


Vuosi 2:

Vanhempieni opiskelut alkoivat jälleen, ja minutkin siis kiikutettiin takaisin Helsinkiin. Tämänkin matkan tein lentokoneella. Kevät sujui tavalliseen tapaansa kurkkiessani häkkisängystäni ja odotellessani pääsyä mukaan Helsingin kiihkeään huvi- ja kulttuurielämään, jonka vaistosin odottavan minua muutaman korttelin päässä. Pienen tuulahduksen suuresta maailmasta sain neuvolamatkoillani sekä minua ajoittain hoitaneelta lapsenvahdilta.

Suurkaupungin ihanuudet päättyvät kuitenkin aikoinaan. Tuli kevät, ja vanhempieni opiskelu päättyi. Minunkin oli siis aika jälleen lähteä kaukaisen Kymenlaakson perukoille, Taipalsaarelle. Matka tapahtui ilmeisesti joskus toukokuun loppupuolella, ja se tehtiin Volkswagenilla.

Kesän vietin Taipalsaarella tutustuen paikkakunnan elämään. Olin onnellisen tietämätön kaikista niistä huolista, jotka juuri noihin aikoihin olivat kasaantumassa uuden kotini, Hoviniemen yläpuolelle. Taloudellinen tilanne oli tiukka, ja ilmeisesti jopa jonkinlainen konkurssin uhka oli olemassa.

Syksy saapui jälleen, ja minäkin lähdin vanhempieni mukana takaisin Helsinkiin. Näitä matkoja ei enää tehty lentäen, ja seuraavan kerran sainkin nauttia lentokoneen kyydistä vasta lähes 12 vuotta myöhemmin. Helsingissä oloni jäi lyhyeen, sillä vanhempani eivät löytäneet ketään lapsenvahtia minua hoitamaan. Noihin aikoihin ei päivähoitotoimintaakaan nähtävästi vielä ollut järjestetty siinä määrin, että siitä olisi ollut apua tilanteeseen. Noin kuukauden kuluttua minut tuotiin takaisin Taipalsaarelle.

Jäin isovanhempieni, "mamman" ja "papan" hoitoon. Hoviniemessä oli noihin aikoihin vierasta palvelusväkeä, ja tiettävästi minun hoitamiseeni aika ajoin osallistui yksi jos toinenkin vieras hoitaja.