Sakko moottoripyöräpoliisilta

Sain sakon moottoripyöräpoliisilta Äänekosken rajan jälkeen juuri kun kuuntelin autoradiosta vanhaa Sundqvistin haastattelua vuodelta 1991. Hidastin varmuuden vuoksi nopeutta, kun näin kaukana moottoripyörän, mutta se ei auttanut. Näin peilistä kuinka moottoripyörä kääntyi perääni, jolloin ajoin linja-autopysäkille odottamaan. Joudun vähän peruuttamaan. Savoa puhunut vanhan oloinen moottoripyöräpoliisi sanoi, että nopeutta oli 110 kilometriä tunnissa, mutta sen jälkeen olin hidastanut kahdeksaan kymppiin. Ihmettelin itsekin, että nopeutta oli noin paljon. Kuvittelin, että sitä oli niin vähän, että saisin korkeintaan kirjallisen huomautuksen.

Juttu ärsyttää ja masentaa sen verran, että en halua muistella yksityiskohtia. Eniten harmittaa se, että menetän ajokorttini, kun saan kolmannen sakon, ja se tapahtuu aivan varmasti. Sakon saatuani ja ajamaan lähdettyäni ajoin ylinopeutta niin kuin tavallisesti. Kahdeksan kymppiä on tuolle tielle täysin sairas nope... hitaus. Nytkin oli hyvä keli ja liikennettä tuskin lainkaan - paitsi se yksi moottoripyöräpoliisi. Eihän tuollaiselta voi suojautua mitenkään. Vaikka yrittäisin olla ajamatta ylinopeutta, ajan sitä joskus vahingossa ja menetän silloin ajokorttini. Rangaistus on täysin kohtuuton maalla asuvalle, jolle oma auto on ainoa tapa liikkua.  

Sakko moottoritiellä

Tankkasin Lahdessa. Lahden tankkauspistettä (Kärkkäisen tavaratalon liittymässä) lähestyessäni mietin, mitä kaistaa pitkin pääsisin tankille nopeimmin. Valitsin pienen riskin ottaen kaistan, jolla ajaminen vaatii kaistanvaihdon viimeisen liikennevalokurvin jälkeen. Strategia onnistui, ja pääsin ajamaan tankille ennen vieressäni ajanutta autoa. En muista, kääntyikö se edes tankkaamaan, mutta oleellista olikin se, että auto olisi voinut kääntyä. Tein totaalisen väärän ratkaisun tankkausjonoa valitessani ja jouduin katsomaan kuinka minun jälkeeni tankkauspaikalle tulleita autoja tuli ja tankkasi ja meni samaan aikaan kun minä kyhjötin jonossa joidenkin “hidastankkaajien” takana. Tyyppien toiminta oli kuin hidastetussa elokuvassa: Vaikka on oltu jonossa jo minuuttitolkulla, rahakukkaroa aletaan etsiä vasta kun on ajettu tankin viereen. Autosta ulos ja autoon sisään möngitään kuin etana. Kaikki tapahtuu korostetun hitaasti.

Ajattelin, että minä en aikaile vaan oikein näytän mallia takanani jonottaville - joita ei tietenkään ollut, koska “ruuhka” tankeille loppui siinä vaiheessa, kun minä olin tankkaamassa - miten tankataan nopeasti ja tehokkaasti. Tankkasin siis nopeasti ja tehokkaasti, vaikka kukaan ei katsellutkaan. Tai no, tuli jonoon sentään yksi auto siinä vaiheessa, kun olin lopettamassa tankkaamista. Näytin siis sen kuskille, miten nopea olen (vaikka juuri tuosta tankista tulee hitaasti bensaa). Eli kun auton ovi paukahtaa kiinni, autoa jo startataan, ja liikkeelle lähdetään saman tien. Ajattelin, että tämäkään ei riitä, vaan kuski hermostuu odotteluun ja protestoi jotenkin. Taakseni tullut auto oli nimittäin punainen “urheiluauto”, jonka käynnissä ollut moottori piti kauheaa meteliä. Ralliautotyyppinen epämääräinen autonromu siis. Merkki jäi epäselväksi.

Tankkaaminen odotuksineen oli kestänyt ikuisuuden, ja ajattelin että päivän aikana ohittamani autot ovat varmaan sinä aikana ajaneet ohitseni. Lähdin siis ajamaan moottoritietä takaa-ajomeiningillä, vaikka ketään takaa ajettavia ei ollut.

Tarkoitukseni oli ollut ajaa tavanomaista kesänopeutta, ja sellaista olin ajanutkin Lahteen asti. Lahden jälkeen kuitenkin aloin jostakin syystä ajaa en pelkästään kesänopeutta vaan kesäylinopeutta. Ja kuten lukija ehkä jo arvaakin - kukaan ei ole jaksanut lukea tätä sepustusta, joten tämä on pelkästään hypoteettinen lisäys - tällä ratkaisulla oli kohtalokkaan seuraukset. Vauhti kipusi jonnekin 140 kilometriä tunnissa lukemiin, ja jouduin jo vähän löysäilemään, sillä pelkäsin ajokortin menettämistä, jos jään kiinni. Jossakin Mäntsälän tienoilla - en tiedä tarkkaa paikkaa - huomasin peilistä, että takana ohituskaistalla lähestyy hitaasti auto. Mietin, että mistäs se siihen tuli ja ajattelin, että näyttääpä joku sentään ajavan vieläkin kovempaa kuin minä. Siirryin pois ohituskaistalta antaakseni tilaa tuolle autolle. Ja melkein heti autossa syttyivät poliisiauton valot. Eli pelini oli pelattu. Auto oli silloin vielä ohituskaistalla, ja minä en enää ollut, mutta tajusin, kenelle se valojaan vilkuttaa. Mietin hetken, että pitääkö minun todella pysäyttää autoni ruuhkaisen moottoritien varteen.

Sakon saaminen on aina niin masentava kokemus, ettei siitä haluaisi edes kirjoittaa. Jostakin syystä - ehkä Brasilian reissun aikana kertyneen itseluottamuksen takia - toimin hieman eri tavalla kuin aikaisemmissa sakotustilanteissä. En nöyristellyt poliisille samalla tavalla kuin yleensä vaan esiinnyin jopa hieman koppavasti - jos tällaista sanaa nyt voi käyttää. En alkanut nousta autosta ennen kuin poliisi käveli viereen ja sanoi jotain teennäisen tympeää. Poliisin ääni oli täsmälleen sellainen karkean kova testosteronin karhentama vastenmielinen “poliisimiehen” ääni niin kuin poliiseilla on. Olen ennekin kirjoittanut, että poliisin tuntee radio- ja TV-haastatteluissa usein jo äänestä, vaikka ei tietäisi, että tyyppi on poliisi.

En haluaisi muistella tilannetta yksityiskohtaisesti, koska se oli kuin näytelmää, jossa kumpikaan osapuoli ei sano sitä, mitä todellisuudessa ajattelee, vaan lausuu näytelmään kirjoitettuja repliikkejä. Äänessä oli etupäässä toinen poliiseista, mikäli oikein muistan. “Olipa kova nopeus” ja “Ajo-oikeuteen emme vielä puutu, vaan teko käsitellään sakkoasiana”, tyyppi sanoi jo ennen kuin menin poliisiautoon. Ei tietenkään tarkasti noilla sanoilla, mutta idea oli tuo. Poliisi vihjasi siis peitellysti, että ajokortin lähtö oli ollut jo lähellä. Nopeuteni oli ollut 134 kilometriä tunnissa ja ohitushetkellä poliisin mukaan todennäköisesti enemmänkin. Poliisi esitti tavanomaiset vastenmieliset iänikuiset kliseet kuten että oliko jonnekin kiire ja huomasinko kuinka kovaa ajoin ja olenko ennenkin saanut sakkoja. Vastasin, että nopeuskysymykseen, että onhan autossani nopeusmittari, ja sakkokysymykseen, että “eiköhän sekin selviä tietokoneeltanne”. Tuo viimeksi mainittu oli ehkä kaikkein epäkohteliain kommenttini. Sain 16 päiväsakkoa, jossa oli hyvän kelin vähennystä kaksi päiväsakkoa. Tulottomalla henkilöllä se tekee 115 euroa (yksi päiväsakko 6 euroa + korotus rikesakkorajalle). Jos nettokuukausituloni olisivat 2000 euroa, sakko olisi - mikäli oikein ymmärrän - noin 465 euroa. 1100 euron nettotuloilla sakko olisi noin 225 euroa (en tiedä, mihin päin sentit sakossa pyöristetään).

Suurituloisen sakko on isompi, mutta suurituloisella on todennäköisesti marginaalia eli säästöjä pankissa, mistä hän sakkonsa maksaa. Maksaminen näkyy vain tiliotteessa, mutta se ei näy arkipäivän taloudessa ellei elämäntapa ole se, että eletään koko ajan viimeistä penniä myöten. Pienituloisella 115 euron repiminen sen sijaan näkyy jotenkin käytännön elämässä, koska pienituloinen elää kädestä suuhun, eikä hänellä ole säästöjä, mistä sakkorahan voi ottaa.

Kaksi lipsahdusta poliisiautossa esiintymisessäni tapahtui, mutta ne tapahtuivat vasta aivan lopussa. Ensimmäinen alkoi tilanteesta, jossa etsin ajokorttiani rahakukkarostani, ja kun sitä ei ollut siellä, kysyin poliisilta, että missähän se on. Se oli vielä silloin poliisilla, joka ojensi sen minulle samalla kuin sakkolapunkin. Kysymykseni ajokortista oli vasta alkusoittoa todelliselle lipsahdukselle, mikä oli se, kun kerroin, että kerran ajokorttini jäi poliisiautoon, ja se lähetettiin kirjekuoressa minulle jälkeen päin. Aloin siis höpöttää. Heti perään seurasi toinen lipsahdus, kun sanoin “kiitos” poliisin toivottaessa hyvää joulua. Olin juuri silloin nousemassa autosta. Olin päättänyt, että yritän kaikin keinoin välttää “kiitosrefleksin” silloin, kun poliisi ojentaa minulle sakkolapun ja ajokorttini. Silloin en kiittänytkään, mutta kiitos lipsahti kuitenkin suustani poliisin “hyvää joulua” sanojen jälkeen. En sentään toivottanut poliisille hyvää joulua.

Mikä noissa höpöttelyissäni ja kiitoksissani niin pahaa on? Se, että toimimalla noin osoitin pitäväni poliiseja ihmisinä. Siis inhimillisinä tavallisina ihmisinä, mitä poliisit eivät ole. Kun alun perin ihmiseksi syntynyt olento ryhtyy poliisiksi eli ammattiin, missä työnkuvana on muiden ihmisten peitelty uhkaaminen ja kiusaaminen ja omista etuoikeuksista ja vallasta nauttiminen, hän muuttuu ei-ihmiseksi ja siirtyy jonnekin humaanisuuden ulkopuolelle.

Eikö ylinopeuteni siis ollut rikos, ja pitäisikö kaikkien saada ajaa niin kovaa kuin he haluavat?

Nykylakien mukaan ylinopeuteni tietenkin oli rikos, mutta tasa-arvon periaatteiden mukaan se ei ollut, koska en teollani vaarantanut ketään. 134 kilometriä tunnissa hyväkuntoisella sulalla moottoritiellä ei mielestäni ole erityisen kova ja vaarallinen nopeus. Poliisit, jotka itse saavat kaahata “virkatehtävissä” niin kovaa kuin huvittaa, sen parhaiten tietävät.

Pulssini tietysti nousi sakotustilanteessa niin kuin se aina nousee. Pysyin kuitenkin tavallista rauhallisempana. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voin saada sakon. Mietin jopa tätä asiaa matkan aikana. Ajattelin, että on se harmi, jos saan pelkän rikesakon, joka on “ämmien sakko”. Päiväsakko sen olla pitää. No, sain päiväsakon, joten rikesakko ei jäänyt harmittamaan. Olisin kuitenkin mieluummin saanut päiväsakon vähän yli 20 kilometriä tunnissa ylinopeudesta kuin 34 kilometriä tunnissa ylinopeudesta. En pitänyt poliisin vihjailusta “ajo-oikeudesta”. Minua ärsyttää se, että poliisin sivuilla ei ole selkeän yksinkertaista mainintaa siitä, mitä kovasta nopeudesta ajokortin menettää. En pidä arvailusta näin tärkeässä asiassa. Oletan, että raja voisi olla 36 kilometriä tunnissa, mutta en varmuudella tiedä sitä.

Sakon saamisen jälkeen seurasi tietysti tavanomainen “posttraumaattinen” jälkisakkoreaktio, eli Lauran mielestä käyttäytymiseni oli “maanista”, kun tulin sen luokse Helsinkiin. Ja maanisuutta seurasi tietysti lopussa masennus.

Milla lentokone saapui myöhässä joskus vähän ennen viittä (taulun mukaan 16.55), ja menimme kentälle vastaan. Jouduimme odottamaan yli puoli tuntia, sillä kävelyputki oli ollut jäässä, ja matkustajat olivat poistuneet koneesta lopulta takaoven kautta ja tulleet bussilla terminaaliin.

Vietimme illan Millan kämpillä. Milla tapasi illalla Paulin. Mietin yön aikana, miksi olin ajanut niin kovaa moottoritiellä. En oikein keksinyt muuta syytä kuin että erilaiset “paineet” ja Millan meneillään olevan lentomatkan ajatteleminen saivat minut ajamaan tavallista kovempaa eli “kesäylinopeutta”, vaikka olikin talvi. Olin niin ajatuksissani, että en miettinyt aktiivisesti nopeuden riskejä. Painoin vain kaasua, kun olin alkuun päässyt. Jouluruuhkassa ei tietenkään olisi pitänyt ajaa niin kovaa, sillä muistan hyvin sen, kuinka vilkkaan liikenteen aikana poliisi on pysäytellyt autoja sakotettavaksi. Ja ehkä olisi pitänyt myös tarkkailla, millaisia autoja ohittaa. Ehkä “siviilipoliisiautoissa” on joitakin tuntomerkkejä, joista ne voi tunnistaa. Autot ovat kohtalaisen uusia ja puhtaita ja tietyn merkkisiä ja tietyn värisiä, ja niissä on kaksi henkilöä.

  

Sakko pitkästä aikaa

Paikat eivät olleet Tampere, Jämsä ja Jyväskylä. Muuten teksti on suoraan päiväkirjasta. Vain kolme sanaa on poistettu. 

Tampereen jälkeen vastaani tuli lyhyen ajan sisällä kaksi poliisiautoa, mutta selvisin niistä ajamalla juuri sillä hetkellä riittävän hitaasti. Toista lähestyessäni tosin ajoin selkeää ylinopeutta, mutta jarrutin poliisiauton nähdessäni.

Kaikki olisi mennyt hyvin Jyväskylään asti, ellei odottamaton sattuma olisi puuttunut peliin. Pysähdyin vähän ennen Jämsää ottamaan muutaman kuvan pellon laidassa olleesta nukesta. Kuvat otettuani tein U-käännöksen tiellä lähteäkseni ajamaan Jämsän suuntaan. Olin sitä ennen kääntänyt auton risteyksessä takaisin Tampereen suuntaan “kuvausteknisistä” syistä. Juuri kun olin tekemässä U-käännöstä, viereiseltä hiekkatieltä saapui auto. Jotta se ei ehtisi kääntyä eteeni, kiihdytin U-käännöksen tekemistä jotta ehtisin lähteä Jämsän suuntaan ennen kuin auto ehtii eteeni. Arvelin, että auton kuski saattoi ärsyyntyä U-käännöksestäni, joten kiihdytin sen minkä vaihdelaatikkovaivaisella Micralla uskalsi. Auto alkoikin jäädä. Seurasin peilistä, kuinka välimatka kasvoi ja mietin, miten paljon etua ylinopeutta ajamalla voi saavuttaa jo lyhyellä matkalla. Lopulta auton valot näkyivät enää pisimpien suorien päässä.

ADHD-luonteeni mukaisesti pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tällä kerralla tämä yksi asia oli takanani ajaneen auton seuraileminen taustapeilistä. Pienen osan keskittymisestä jouduin tietysti käyttämään auton ohjailuun ja ainakin teoriassa myös hirvien tarkkailuun. Olin jo aikaisemmin hidastanut nopeuttani hirvivaaran takia, eli tiedostin asian.

Juuri kun Jämsän risteyksen liikennemerkit alkoivat häämöttää horisontissa, siellä häämötti jotain muutakin. Luulin, että tiellä on jokin tienrakennusauto tai vastaava, koska tietä korjattiin, ja yksi tienrakennusauto oli tullut vastaan aikaisemmin. Vasta melko lähellä näin, että kyse olikin poliisiautosta. Kun poliisi viittilöi minua pysähtymään, aloin tajuta, että taisin jäädä kiinni ylinopeudesta. Olin ajanut täysin yllättäen alkeelliseen poliisin sakkoansaan.

Menen tällaisissa tilanteissa tietysti aivan paniikkiin. Peruutin auton pieneen liittymään ja aloin etsiä auton papereita. Samalla panin kengät jalkaani, koska olin ajanut avojaloin (taitaa olla laitonta sekin). Ojensin poliisiautossa ajokorttini ja autoni rekisteriotteen poliisille. Rekisteriote osoittautui katsastusmaksun kuitiksi. Tällaisesta sekoilusta voi päätellä mielentilani.

Poliisin kohtaaminen on sikamaisen masentavaa. Poliisi naljaili, millä elän, kun minulla ei ole tuloja. Kun vastasin, että vaimon palkalla, poliisi sanoi halveksivalla äänensävyllä, että silloin on parasta olla hyvissä väleissä vaimon kanssa. Mitä pahusta jollekin poliisisialle kuuluu minun toimeentuloni. Jos verotiedot näyttävät nollaa, se saa riittää. Jos minulla on verottomia tuloja, se on yksityisasiani.

Teen tässä ja nyt pyhän päätöksen, että en selittele, kun seuraavan kerran saan sakon. Tällä kerralla olin niin sekavassa tilassa, että höpöttelin poliisille kaiken maailman selityksiä, kuten että uusi tien päällyste houkutteli ajamaan kovaa (poliisi tosin itse viittasi tähän). Kerroin jopa nuken kuvaamisesta ja toisen auton eteen kääntymisestä ja sen edellä ajamisesta. Inhoan ja vihaan itseäni tällaisten puheiden jälkeen. Poliisi on sika ja julma peto. Ei sialle ja pedolle puhuta niin kuin jollekin psykologille, jolle “avaudutaan”. Hyi kauheata, kun inhoan itseäni ja häpeän tekojani - en ylinopeutta vaan sekoilevaa ja matelevaa käytöstäni poliisiautossa.

Poliisi toivotti hyvää mitälieneekään ja “kevyempää kaasujalkaa”. Hyvähän se on toivottaa. Muita rankaisevat siat saavat itse ajaa poliisiautolla kuin siat, mutta meidän tavallisten maan matosten pitää madella tyhjäkäynnillä. Kun poliisi toivottaa kevyempää kaasujalkaa, se on samaa kuin jos ylensyönyt miljonääri röyhtäilisi herkkuja notkuvasta ruokapöydästään nälkäkuoleman partaalla olevalle kerjäläiselle, että ylilihavuus on vakava uhka, joten kerjäläisen on pidettävä huolta linjoistaan.

Minua vaivasi se, miksi ollut huomannut poliisin tutka-autoa, joka oli mitannut nopeudekseni 105 kilometriä tunnissa. Varsinainen poliisiauto oli mitannut nopeudeksi 103 kilometriä tunnissa. Asia kiinnosti sen verran, että lähdin ajamaan takaisin Tampereen suuntaan, kun poliisiauto oli ajanut vähän kauemmaksi. Olin kameran kanssa valmiina ottamaan kuvan tutka-autosta. Oman autoni tuulilasi oli älyttömän likainen, joten kuvaamisesta ei oikein tullut mitään. Otin kuitenkin pari kuvaa. Suureksi harmikseni ja järkytyksekseni tutka-auto lähti seuraamaan minua. Ajattelin, että poliisiautosta on ilmoitettu sille, että käyttäytymiseni on omituista, ja minua pitää seurata. Olin aivan hermona tästä tilanteesta. Kun tulin uudestaan “nuken” kohdalle, käännyin eräälle sivutielle. Poliisin tutka-auto jatkoi matkaa Tampereen suuntaan. Oletettavasti se oli tutka-auto. Enhän minä voi sitä varmuudella tietää. Se oli hopeanharmaa Skoda Octavia tai jokin sen tyyppinen auto, joten se sopii kyllä poliisin tutka-autoksi.

Auton nähtyäni minua ärsytti sakkoni vielä enemmän. Auto oli ollut nimittäin erittäin näkyvällä paikalla pienen tien risteyksessä. Jokainen kyydissäni ollut tietää, että olen erittäin nopea reagoimaan kaikkeen, joka vähänkin muistuttaa poliisista. Olen tehnyt kymmeniä kertoja turhan salamajarrutuksen, kun olen nähnyt tien varressa jonkin vaalean auton tai muun kohteen, joka on muistuttanut poliisin tutka-autoa. Tälläkin kerralla minun olisi pitänyt tehdä vastaava salamannopea paniikkijarrutus heti, kun vaalean auton ensimmäiset pilkahdukset ilmestyivät näkyviin mutkan takaa. En ole kuitenkaan jarruttanut enkä edes huomannut koko autoa. Syyn on pakko olla se, että seurasin taustapeiliä. Tällainen “poliisisokeus” ei ole muuten selitettävissä. Auton lasit olivat likaiset mutta eivät niin likaiset, ettei vaalea auto olisi näkynyt. Ajaminen näin typerästi poliisin tutkaan ei kerta kaikkiaan edusta normaalia ajamistani. Myönnän kuitenkin sen, että koska tiellä oli erittäin vähän liikennettä, ja koska kello oli yli kymmenen illalla, poliisin tutka-auton olemassaolo tien varrella ei tuntunut kovin todennäköiseltä. Itse asiassa se tuntui hyvin epätodennäköiseltä kaikkien aikaisempien havaintojeni valossa.

On tietysti oma kysymyksensä, olisiko jarruttaminen auttanut. Ainakin kerran olen pelastunut tällaisen jarrutuksen ansiosta. Takanamme pitkään samaa vauhtia ajanut auto pysäytettiin. Tämä tapahtui aikoinaan Matalanmäellä.

Minua pelotti Jyväskylään ajaessani, että entä jos poliisit ovatkin menneet matkan varrelle kyttäämään, ajanko uudestaan ylinopeutta. Nehän saivat tietää osoitteeni. Alkumatkan pakotin itseni noudattamaan nopeusrajoituksia, jotka paikoin Jämsän jälkeen ovat sairaan alhaisia. Korpilahden jälkeen en enää jaksanut pelleillä vaan annoin vauhdin nousta lähelle normaalia. Ehkä ajoin kuitenkin tavallisen nopeushaarukkani alarajoilla.

Jyväskylässä puhdistin auton tuulilasin ja lamput ja nokkaa huoltoaseman pihassa ennen kuin ajoin kämpille.