Nimet muutettu
Kaksitoistavuotiaana olin tavattoman rakastunut erääseen Marjukka Edenbergiin, joka oli minua pari vuotta vanhempi. Hän oli kaunis ja suloinen, enkä alussa tiennyt, että hän on minua vanhempi. Kerroin tästä ihastuksestani jopa isoäidilleni, millainen avomielisyys ei todellakaan ollut tavanomaista minulle. Suuri rakkaus - sitä kokevathan kai tuntevat tarvetta kertoa asiasta muille. Sitä kai se oli?
Jos joku haluaa tietää miltä tuo Marjukka näytti, katsokoon vanhaa luokkakuvaani. Marjukka on tummatukkainen äärimmäisen kaunis tyttö vieressäni. Eikä hänen sijaintinsa minuun nähden ole sattumaa. Pyrin nimittäin aina luokkakuvissa sijoittumaan salaa kulloisenkin ihannetyttöni viereen.
Pari viikkoa ennen koulun loppumista olimme tulossa laivalla jostakin, ja seisoin keulakannella katsomassa maisemia. Salmen poikki oli juuri tuolloin menossa soutuvene, jossa havaitsin Marjukka Edenbergin ja hänen hyvän kaverinsa Marjatta Nielsenin. Kun laiva ohitti heidät, heidän veneensä keikkui kovasti laivan laineissa.
Seuraavana koulupäivänä Marjukka alkoi puhua asiasta minulle ja kertoi tulleensa suorastaan merisairaaksi veneen keikkumisesta. Marjukka istui tuolloin minua edeltävässä pulpetissa, ikkunanvierusrivissä, ja minusta oli älyttömän jännittävää, että hän puhui minulle henkilökohtaisesti.
Suhtautumiseni tyttöihin oli jotenkin kaksijakoinen. Kun jälkeenpäin asiaa mietin, niin ilmeisesti jaoin tytöt niihin tyttöihin ja "niihin" tyttöihin. Edelliseen ryhmään kuuluivat tavallisen tai jopa ruman näköiset tytöt, joita kohtaan en voinut ajatella tuntevani minkäänlaista ihastumista. Asenteeni heitä kohtaan oli jotenkin kaverillinen - niin kuin suhde siskoon tai äitiin. Tällaisten tyttöjen kanssa juttelin ja olin aivan luonteva. Tähän ryhmään kuuluivat mm. Nygrenin Silja ja Roslundin Paula ja myöhemmin mm. Lindbladin Marja-Liisa. Vaikka mainitsinkin edellä sanan "ruma", todettakoon, ettei näiden nimenomaisten tyttöjen ulkonäössä ollut mitään erityistä vikaa.
Sitten olivat ne "toiset" tytöt. Nämä tytöt olivat kauniita, ja heitä kohtaan kiinnostukseni oli hieman toisenlaista. Näiden tyttöjen kanssa en uskaltanut puhua mitään. Ujostelin heitä. Koin, että jos menen sanomaan sanankin heille, se on kuin yrittäisin... aloittaa seurustelun tai ties mitä. Ja pelkäsin torjumista. Ja itse asiassa koin, että minua inhottiin. Koin että juuri nämä mielenkiintoiset tytöt inhosivat minua, eikä heistä tämän vuoksi kukaan oikeastaan koskaan puhunut minulle mitään.
Itse asiassa olin silloin ja olen pitkään sen jälkeenkin ollut niin varautunut kaikkia tyttöjä kohtaan, että pieninkin lähestyminen tytön taholta on tuntunut minusta melkein samalta kuin jos hän olisi suoraan ehdottanut, että aletaanko seurustella tms. Olen suurin piirtein rakastunut päätä pahkaa tällaiseen henkilöön - erityisesti jos hän on ollut näitä aiemmin mainitsemiani "toisia" tyttöjä. Tällä henkilöllä itsellään ei tietenkään ole ollut mitään edellä mainittuja ajatuksia, vaan hän on vain ehkä sattumalta sanonut minulle jotakin - kenties kysynyt jotain kouluasioihin liittyvää.
Edellä esitin lähinnä teoriaa, sillä keskustelukontaktini tyttöosapuoleen koulussa olivat hyvin vähäisiä. Alemmilla luokilla näitä "kaverityttöjä" vielä oli, joiden kanssa siis saatoin höpistä eri asioista, mutta mitä ylemmille luokille tultiin, sitä harvinaisempaa oli että yksikään tyttö olisi koskaan sanonut minulle sanaakaan. Puhumattomuuden muuri oli käytännöllisesti katsoen täydellinen. Ja tuollaisessa äärimmäisen henkisen linnoittautumisen ilmapiirissä ei tytön tarvinnutkaan kuin vilkaista minun suuntaani ja vahingossa hymyillä minulle, kun jo olin päätä pahkaa rakastunut häneen. Tästä ilmiöstä enemmän kuitenkin vasta eräiden myöhempien vuosien muistelmissani.
Tätä taustaa vastaan on nähtävä myös se, miltä minusta sitten lopulta tuntui, kun pari vuotta myöhemmin eräs tyttö teki aloitteen ja antoi ymmärtää pitävänsä minusta. Mutta se ei kuulu vielä tässä käsiteltäviin tapahtumiin, joten odottakaa.
Seuraavaksi on muutama muisto samalta kesältä jolloin edellä mainittu laivamatka tapahtui.
Rannassamme oli tehty uudistuksia. Laituri oli uusittu, mutta veneliiteri oli yhä entisensä. Se oli pärekattoinen ja muutenkin vähän niin ja näin. Liiterissä oli kuitenkin "hyviäkin" puolia. Sitä nimittäin käyttivät uimassa käyvät tyttölaumat pukukoppinaan, ja Hillbergin Kallen johdattelemana me nuoremmatkin pojat pian innostuimme salaa kurkkimaan tyttöjä heidän pukupuuhissaan. Kalle oli pari vuotta minua vanhempi. Liiterissä riitti piilopaikkoja, eivätkä tytöt ainakaan ensialkuun arvanneet mitään.
Ensimmäinen kerta, jolloin edellä mainittuun moraalisesti arveluttavaan puuhaan syyllistyin, taisi olla se, kun menin Hillbergin Kallen kanssa väijymään tyttöjä erääseen ylös nostettuna olleeseen hinaajamoottoriveneeseen. Vene oli avonainen, ja kyyhötimme sen keulapenkillä ääneti ja liikkumatta suuri vihreä kangaspressu päällemme vedettynä. Pressun ja veneenlaidan väliin olimme jättäneet sopivan tarkkailuraon, jonka kautta meitä ei kuitenkaan ulkopuolelta voinut havaita, sillä pressun sisällä oli aivan pimeää. Aikamme odotettumme saapuikin veneen etupuolelle aivan lähellemme eräs nuori nainen, Hilkka Strandell vaatteitaan vaihtamaan. Tarkkailumme meni kuitenkin hieman pieleen, sillä meitä rupesi naurattamaan kesken kaiken. On ihme, ellei kohdehenkilö kuullut tirskumistamme ja nähnyt pressun heiluvan. Mitenkään hän ei kuitenkaan ilmaissut oliko hän havainnut meidät vai ei - puki vain kauhealla vauhdilla.
Tarkkailu jatkui, ja piiloja keksittiin yhä lisää sitä mukaa kun tarkkailumme kohteet saivat vihiä entisistä. Eräs parhaista piiloista, joka tosin oli käytössä vain kerran, lienee ollut suuri pahvinen Scott-perämoottorin laatikko, joka sijaitsi eräässä veneliiterin nurkassa aivan pukupaikan vieressä. Olin tehnyt siihen tirkistysreiän. Laatikossa oli se huono puoli, että sinne menemisessä ja sieltä poistumisessa tarvittiin avustaja. Eikä sinne mahtunut kuin yksi.
Kyhjöttäessäni Scottin laatikossa muut pojat olivat piilossa kuka missäkin. Tytöt eivät aavistaneet mitään. Eräs heistä, minua vuoden vanhempi Simonssonin Seija, seisoi uimapukua vaihtaessaan Scott-veneemme kannella parhaalla aitiopaikalla. Palatessaan uintireissultaan, tytöt huomasivat joitakin poikia liiterissä ja antoivat heille kovan läksytyksen. "Jos kerran haluatte katsella, niin voidaanhan me teille pyllistää, mutta sitten tämä salaa kurkistelu saa loppua", kihisi Simonssonin Seija raivoisaan. Tosipaikan tullen ei kukaan pojista tietenkään olisi kehdannut ehdottaa mitään "pyllistelyjä", ja tämän varaan tytöt tietysti laskivatkin. Minun piiloni ei paljastunut, joten seurasin tätä noloa näytelmää laatikostani. Salakatselu ei kuitenkaan tähän loppunut, mutta tämä tyttöporukka ei kuitenkaan enää tämän jälkeen käyttänyt veneliiteriä pukukoppinaan.
Eräs toinen tarkkailupaikka oli veneliiterin katossa roikkunut vanha vene, jonka laidan yli tai kohteen sijainnista riippuen veneen pohjassa olevasta reiästä voi kurkkia. Tästä reiästä tarkkailin kerran, kun Hillbergin Leila ja Pihlin Pirjo pukeutuivat aivan piilopaikkani alla. Päälleni oli vedetty pressu, joten olin pimeässä, eikä reiästä näkynyt valoa, joka olisi voinut paljastaa minut. Katselin tyttöjä aivan lähietäisyydeltä.
Vähitellen tyttöjen tarkkailu loppui joko siksi että tytöt kävivät entistä varovaisemmaksi tai siksi että kesäkin loppui.
Seuraavana kesänä, kun olin kolmetoistavuotias, jatkoimme siitä, mihin edellisenä kesänä oli jääty. Veneliiteri oli talven aikana uusittu, mutta tytöt käyttivät uuttakin liiteriä pukeutumispaikkanaan. Meidän kannaltamme asiassa oli se huono puoli, että uudesta liiteristä oli vaikeampi löytää salakatseluun sopivia piilopaikkoja. Mutta haasteet on tehty voitettaviksi. Niinpä edelleenkin katselimme salaa joistakin piilopaikoista, kun uimassa käyvät tytöt - ja heitä oli paljon - vaihtoivat vaatteitaan. Useimmat tytöt lienevät aavistaneet "vaaran" ja he olivat siis varovaisia. Mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi varovaisia. Mahdollisimman ovelien katselupiilojen kehittelemisestä tuli suoranainen urheilulaji.
Eräs kaikkein ovelimmista tirkistelypiilopaikoistamme lienee ollut se, kun vuorasimme rannassa jo pitkään maanneen - ja "vaarattomaksi” todetun - veneen hytin tai “kopin” pahveilla ja pressuilla valotiiviiksi, millainen se ei ilman näitä toimenpiteitä olisi ollut. Halusimme, että koppiin ei näe sisälle, mutta siellä sen sijaan näkyy ulospäin sopivista tirkistysrei'istä. Täällä kopissa odotin eräänäkin päivänä Hillbergin Hansin kanssa suorastaan tuntikausia "kohteiden" saapumista. Kun nämä vihdoin saapuivat, he pahaa aavistamatta riisuuntuivat ja vaihtoivat uimapuvut aivan veneen keulan edessä alle kolmen metrin päässä meistä. Parempaa aitiopaikkaa katselemiseen ei olisi voinut keksiä.
Sinänsä tuota venettä ei monta kertaa käytetty noin "alhaisiin" tarkoituksiin. Jonkun itsehillintänsä menettäneen pojan tirskunta kriittisellä hetkellä kai lopulta paljasti piilon, tai tytöt muuten vain arvasivat.
Eräs ahkerimmista uimareista rannassamme noihin aikoihin oli Nordinin Terttu, minua joitakin vuosia vanhempi tyttö, joka asui valtatien toisella puolella. Hän kävi yksin uimassa pitkiä lenkkejä aina syksyyn saakka, jolloin vesi jo oli varsin kylmää. Meitä poikia ei niinkään ihmetyttänyt, miten hän tarkeni uida olipa keli mikä tahansa. Sen sijaan meitä kiinnosti, mitä vaatetusta hänellä oli mekkonsa alla silloin kun hän käveli kotiinsa märkää uimapukua käsissään kantaen. Uimaan tullessa hänellä nimittäin oli uimapuku valmiiksi puettuna mekon alla, ja mitään ylimääräisiä vaatteita me emme koskaan nähneet hänellä mukanaan.
Kaiken edellä kerrotun valossa ei liene yllätys, että yritimme myös tätä mysteeriä ratkaista omakohtaisesti "havainnoimalla". Kyttäsimme siis jossakin laiturin alla mitä Terttu tekee uimasta tullessaan ja luullessaan olevansa yksin rannassa. Havainnointi hieman kaukana ja katveessa olevalta tarkkailupaikalta ei ollut helppoa, mutta saimme kuitenkin jonkinlaisen vahvistuksen siitä, että asia oli niin kuin olimme epäilleetkin.
En tiedä, kuka tämän laajaa suosiota saaneen tirkistelytoiminnan alkuaan oli keksinyt, mutta ilmeisesti se oli lähtöisin Mäkitalon pojilta ja Hillbergin Kallelta. Vähitellen into siihen kuitenkin väheni, ja "saaliskin" kävi yhä varovaisemmaksi. Itse en koskaan jäänyt kiinni "itse teossa", vaikka joidenkin poikien kurkkailut kai havaittiinkin.
Kun nyt tulin avanneeksi tietyn aihepiirin, voin kai tehdä vielä yhden paljastuksen.
Kaikenlaista epämääräistä puuhaa harrastanut Vandenbergin Erkki varasti erään työkoneen kopista hieman arveluttavan lehden. Tätä julkaisua - joka oli ruotsalainen pornolehti - ”luettiin” ahkerasti poikaporukassa, jossa minä vähän vajaa neljätoistavuotiaana olin vanhimmasta päästä. Jokainen poika valitsi kuvista oman ”suosikkityttönsä”. Minun suosikkini taisi olla - tai siis oli - se vaaleatukkainen povipommi, kaikkein "rohkein tapaus" lehdessä, joka oli kuvattu edestä päin lähietäisyydeltä istumassa jalat haarallaan niin, että... jätän tarkemmat yksityiskohdat lukijat mielikuvituksen varaan.
Ennen pitkää edellä mainitun lehden katselu alkoi tympäistä niin, että revin koko tekeleen ja heittelin sivut tuuleen majamme katolta. Ehkä omatuntokin oli alkanut lopulta kolkutella, kun tällaista kiellettyä julkaisua olimme niin suurella innolla tutkineet. Juuri kun olin repimässä lehteä irtolehtipainokseksi, Nyblinin Ilkka sattui tulemaan paikalle. Kun hän näki mitä olin tekemässä, hän ryntäsi innolla keräilemään tuulessa lenteleviä irtolehtiä omiin arkistoihinsa. Pornolehdet olivat tuohon aikaan harvinaisia aarteita. Eihän sellaista sopinut hävittää.
