Viikko auton vieressä

Rahaa säästääkseni päätin yrittää korjata auton ruostevaurion itse viemättä autoa korjaamolle. Tulin siihen tulokseen, että en pääsisi palkoille, jos tekisin tätä ammatikseni. Auto oli tunkin varassa yli viikon ennen kuin homma oli ohi. Viikkoon sisältyi käynti 80 kilometrin päässä rautaa hakemassa ja sitä ruuvipenkissä vääntämässä sekä yli sadan kilometrin lenkki kaupunkiin tarvikkeita ostamaan.

Kuvaa siitä, miltä auton kynnys näytti ennen kuin ruosteisin alue oli leikattu pois, ei valitettavasti ole. Tässä kuvassa on tehty aukko, joka on tarkoitus täyttää.

Kynnyskotelo jatkui huonona vielä tästä kohdasta perään päin. Heikointa oli aivan kotelon pohjassa. Ylempänä pelti oli paksumpaa.

Aloitin korjaamisen leikkaamalla neliskanttista huonekaluputkea halki niin, että puoliskoista tuli L-palkit. Toista näistä levitin ruuvipenkin ja sorkkaraudan avulla. Ruuvipenkki oli 80 kilometrin päässä autosta, joten levittäminen piti tehdä arviopohjalta. Onneksi arvaus oli oikea. Hitsasin L-palkin osittain kotelon sisään ja tasoitin kolon hitsaamalla. Seuraavissa kuvissa L-palkkia sovitetaan paikalleen.

Seuraavassa kuvassa L-palkki on muotoiltuna ennen paikalleen hitsaamista. Reiät on tehty, jotta hitsauspintaa tulisi enemmän.

Seuraavassa kuvassa on palkki osittain kiinni hitsattuna. Sen "idea" käynee parhaiten selville tästä kuvasta.

Kun L-palkki oli paikallaan, hitsasin sen päälle 3 mm teräslevystä leikatun suikaleen. Tässä vaiheessa ilmeni uusi ongelma. Lisää ruostunutta peltiä löytyi paikka-alueen edestä. Siihen oli suunniteltava lisäpaikka.

Valitettavasti heikkoa aluetta oli enemmän kuin mikä lopulta paikattiin. Paikan viereen jäi aika ohutta peltiä. Tässä kuvassa 3 mm. peltisuikale on paikallaan. Sen edessä oleva pelti on hyvin heikko ja olisi pitänyt korvata uudella. Uuden hitsaaminen olisi polttanut eristettä laajalta alueelta lokasuojan sisältä. Niinpä heikko pelti jäi paikalleen. Sauma 3 -millisen ja lähes olemattoman paksun pellin välissä oli hankala hitsattava, kun ohut pelti paloi puhki.

Seuraavassa on paikkapala, johon on kiinnitetty isompi pellinpala, joka jää piiloon kynnyskotelon sisälle. Isomman pellin tarkoitus on estää sauman puhki palaminen hitsattaessa. "Ruosteopillisesti" ratkaisu ei liene erityisen hyvä. Mutta meneehän koteloon suihkutettava suojaöljy tällaisten palojen väliin.  

Ohutta peltiä ei olisi tietenkään pitänyt jättää paikalleen, mutta jätin sen toivoin, että katsastusmies ei kokeilisi juuri siitä. Onhan vieressä poikkeuksellisen paksua materiaalia. Päätin yrittää vahvistaa heikkoa peltiä tinaamalla. Projektiin meni monta kymppiä (pohjustusaine + tina + lämmitin), eikä homma kovin hyvin onnistunut. Tinattava alue oli liian vaativa aloittelijan ensimmäiseksi kokeiluksi. Ei ollut edes pensseliä pohjustusaineen levittämiseksi, joten käytin vanhaa hammasharjaa. Jonkin verran tinaa auton peltiin kuitenkin tarttui.

Olin lopulta jo niin kyllästynyt koko hommaan ja pettynyt epäonnistumiseen, että en jaksanut viimeistellä paikkausta. Sen erottaa selvästi. Sauman olisi pystynyt hiomaan näkymättömäksi. Olosuhteetkin olivat epämukavat. Koko homma piti tehdä ulkona vesi- ja räntäsateessa. Jouduin väsäämään "pressuteltan" auton viereen.

Lopputulos jäi korkeintaan välttäväksi. Heikoin kohta peittyi onneksi lähes kokonaan sisälokasuojan alle. Lopuksi suihkutin kaikista mahdollisista koloista pullollisen kotelonsuojaöljyä kynnyskotelon sisälle. Tarkoitus on lisäillä sitä. En halua tehdä tätä hommaa uudestaan. Se, että ruostuminen ylipäätään pääsi tapahtumaan, on pelkästään omistajan laiskuutta ja velttoutta. Otan täyden vastuun. Auto ei ruostu, jos sen ei anna ruostua.

Hitsaillun kohdan päälle levitin vaahtokumin palalla (pensseli puuttui edelleen) Ferrexiä, jonka pintaan suihkutin kiiltävää maalia, jonka päälle suihkutin kotelonsuoja-ainetta. Kaikki toimenpiteet tehtiin liian nopeasti ja liian kylmässä eli kaikkien ohjeiden vastaisesti. Mutta paikkamaalataan tarpeen mukaan.

Paikattu alue erottuu törkeästi, mutta koska se on osittain auton alla, sitä ei näe normaalisti autoa katsellessa. Pitää kumartua kurkistamaan. Sitä paitsi auton kynnyskotelon takaosa on vastaavalla tavalla näkyvästi paikattu, ja tuon paikkaamisen on tehnyt ammattimies neljä vuotta sitten. Tätä aluetta ei näy näissä kuvissa. Ja kuten sanottu, olisin pystynyt tekemään paikasta vähemmän erottuvan. Into vain lopahti, kun olosuhteet olivat, mitkä olivat.

Huono, mikä huono, mutta on se kuitenkin alkutilanteeseen verrattuna askel parempaan suuntaan. Eihän tässä mitään näyttelyautoa oltu tekemässä.

Kokemuksia tytöistä mutta ei "kokemuksia"

Nimet muutettu 

Kaksitoistavuotiaana olin tavattoman rakastunut erääseen Marjukka Edenbergiin, joka oli minua pari vuotta vanhempi. Hän oli kaunis ja suloinen, enkä alussa tiennyt, että hän on minua vanhempi. Kerroin tästä ihastuksestani jopa isoäidilleni, millainen avomielisyys ei todellakaan ollut tavanomaista minulle. Suuri rakkaus - sitä kokevathan kai tuntevat tarvetta kertoa asiasta muille. Sitä kai se oli?

Jos joku haluaa tietää miltä tuo Marjukka näytti, katsokoon vanhaa luokkakuvaani. Marjukka on tummatukkainen äärimmäisen kaunis tyttö vieressäni. Eikä hänen sijaintinsa minuun nähden ole sattumaa. Pyrin nimittäin aina luokkakuvissa sijoittumaan salaa kulloisenkin ihannetyttöni viereen.

Pari viikkoa ennen koulun loppumista olimme tulossa laivalla jostakin, ja seisoin keulakannella katsomassa maisemia. Salmen poikki oli juuri tuolloin menossa soutuvene, jossa havaitsin Marjukka Edenbergin ja hänen hyvän kaverinsa Marjatta Nielsenin. Kun laiva ohitti heidät, heidän veneensä keikkui kovasti laivan laineissa.

Seuraavana koulupäivänä Marjukka alkoi puhua asiasta minulle ja kertoi tulleensa suorastaan merisairaaksi veneen keikkumisesta. Marjukka istui tuolloin minua edeltävässä pulpetissa, ikkunanvierusrivissä, ja minusta oli älyttömän jännittävää, että hän puhui minulle henkilökohtaisesti.

Suhtautumiseni tyttöihin oli jotenkin kaksijakoinen. Kun jälkeenpäin asiaa mietin, niin ilmeisesti jaoin tytöt niihin tyttöihin ja "niihin" tyttöihin. Edelliseen ryhmään kuuluivat tavallisen tai jopa ruman näköiset tytöt, joita kohtaan en voinut ajatella tuntevani minkäänlaista ihastumista. Asenteeni heitä kohtaan oli jotenkin kaverillinen - niin kuin suhde siskoon tai äitiin. Tällaisten tyttöjen kanssa juttelin ja olin aivan luonteva. Tähän ryhmään kuuluivat mm. Nygrenin Silja ja Roslundin Paula ja myöhemmin mm. Lindbladin Marja-Liisa. Vaikka mainitsinkin edellä sanan "ruma", todettakoon, ettei näiden nimenomaisten tyttöjen ulkonäössä ollut mitään erityistä vikaa.

Sitten olivat ne "toiset" tytöt. Nämä tytöt olivat kauniita, ja heitä kohtaan kiinnostukseni oli hieman toisenlaista. Näiden tyttöjen kanssa en uskaltanut puhua mitään. Ujostelin heitä. Koin, että jos menen sanomaan sanankin heille, se on kuin yrittäisin... aloittaa seurustelun tai ties mitä. Ja pelkäsin torjumista. Ja itse asiassa koin, että minua inhottiin. Koin että juuri nämä mielenkiintoiset tytöt inhosivat minua, eikä heistä tämän vuoksi kukaan oikeastaan koskaan puhunut minulle mitään.

Itse asiassa olin silloin ja olen pitkään sen jälkeenkin ollut niin varautunut kaikkia tyttöjä kohtaan, että pieninkin lähestyminen tytön taholta on tuntunut minusta melkein samalta kuin jos hän olisi suoraan ehdottanut, että aletaanko seurustella tms. Olen suurin piirtein rakastunut päätä pahkaa tällaiseen henkilöön - erityisesti jos hän on ollut näitä aiemmin mainitsemiani "toisia" tyttöjä. Tällä henkilöllä itsellään ei tietenkään ole ollut mitään edellä mainittuja ajatuksia, vaan hän on vain ehkä sattumalta sanonut minulle jotakin - kenties kysynyt jotain kouluasioihin liittyvää.

Edellä esitin lähinnä teoriaa, sillä keskustelukontaktini tyttöosapuoleen koulussa olivat hyvin vähäisiä. Alemmilla luokilla näitä "kaverityttöjä" vielä oli, joiden kanssa siis saatoin höpistä eri asioista, mutta mitä ylemmille luokille tultiin, sitä harvinaisempaa oli että yksikään tyttö olisi koskaan sanonut minulle sanaakaan. Puhumattomuuden muuri oli käytännöllisesti katsoen täydellinen. Ja tuollaisessa äärimmäisen henkisen linnoittautumisen ilmapiirissä ei tytön tarvinnutkaan kuin vilkaista minun suuntaani ja vahingossa hymyillä minulle, kun jo olin päätä pahkaa rakastunut häneen. Tästä ilmiöstä enemmän kuitenkin vasta eräiden myöhempien vuosien muistelmissani.

Tätä taustaa vastaan on nähtävä myös se, miltä minusta sitten lopulta tuntui, kun pari vuotta myöhemmin eräs tyttö teki aloitteen ja antoi ymmärtää pitävänsä minusta. Mutta se ei kuulu vielä tässä käsiteltäviin tapahtumiin, joten odottakaa.

Seuraavaksi on muutama muisto samalta kesältä jolloin edellä mainittu laivamatka tapahtui.

Rannassamme oli tehty uudistuksia. Laituri oli uusittu, mutta veneliiteri oli yhä entisensä. Se oli pärekattoinen ja muutenkin vähän niin ja näin. Liiterissä oli kuitenkin "hyviäkin" puolia. Sitä nimittäin käyttivät uimassa käyvät tyttölaumat pukukoppinaan, ja Hillbergin Kallen johdattelemana me nuoremmatkin pojat pian innostuimme salaa kurkkimaan tyttöjä heidän pukupuuhissaan. Kalle oli pari vuotta minua vanhempi. Liiterissä riitti piilopaikkoja, eivätkä tytöt ainakaan ensialkuun arvanneet mitään.

Ensimmäinen kerta, jolloin edellä mainittuun moraalisesti arveluttavaan puuhaan syyllistyin, taisi olla se, kun menin Hillbergin Kallen kanssa väijymään tyttöjä erääseen ylös nostettuna olleeseen hinaajamoottoriveneeseen. Vene oli avonainen, ja kyyhötimme sen keulapenkillä ääneti ja liikkumatta suuri vihreä kangaspressu päällemme vedettynä. Pressun ja veneenlaidan väliin olimme jättäneet sopivan tarkkailuraon, jonka kautta meitä ei kuitenkaan ulkopuolelta voinut havaita, sillä pressun sisällä oli aivan pimeää. Aikamme odotettumme saapuikin veneen etupuolelle aivan lähellemme eräs nuori nainen, Hilkka Strandell vaatteitaan vaihtamaan. Tarkkailumme meni kuitenkin hieman pieleen, sillä meitä rupesi naurattamaan kesken kaiken. On ihme, ellei kohdehenkilö kuullut tirskumistamme ja nähnyt pressun heiluvan. Mitenkään hän ei kuitenkaan ilmaissut oliko hän havainnut meidät vai ei - puki vain kauhealla vauhdilla.

Tarkkailu jatkui, ja piiloja keksittiin yhä lisää sitä mukaa kun tarkkailumme kohteet saivat vihiä entisistä. Eräs parhaista piiloista, joka tosin oli käytössä vain kerran, lienee ollut suuri pahvinen Scott-perämoottorin laatikko, joka sijaitsi eräässä veneliiterin nurkassa aivan pukupaikan vieressä. Olin tehnyt siihen tirkistysreiän. Laatikossa oli se huono puoli, että sinne menemisessä ja sieltä poistumisessa tarvittiin avustaja. Eikä sinne mahtunut kuin yksi.

Kyhjöttäessäni Scottin laatikossa muut pojat olivat piilossa kuka missäkin. Tytöt eivät aavistaneet mitään. Eräs heistä, minua vuoden vanhempi Simonssonin Seija, seisoi uimapukua vaihtaessaan Scott-veneemme kannella parhaalla aitiopaikalla. Palatessaan uintireissultaan, tytöt huomasivat joitakin poikia liiterissä ja antoivat heille kovan läksytyksen. "Jos kerran haluatte katsella, niin voidaanhan me teille pyllistää, mutta sitten tämä salaa kurkistelu saa loppua", kihisi Simonssonin Seija raivoisaan. Tosipaikan tullen ei kukaan pojista tietenkään olisi kehdannut ehdottaa mitään "pyllistelyjä", ja tämän varaan tytöt tietysti laskivatkin. Minun piiloni ei paljastunut, joten seurasin tätä noloa näytelmää laatikostani. Salakatselu ei kuitenkaan tähän loppunut, mutta tämä tyttöporukka ei kuitenkaan enää tämän jälkeen käyttänyt veneliiteriä pukukoppinaan.

Eräs toinen tarkkailupaikka oli veneliiterin katossa roikkunut vanha vene, jonka laidan yli tai kohteen sijainnista riippuen veneen pohjassa olevasta reiästä voi kurkkia. Tästä reiästä tarkkailin kerran, kun Hillbergin Leila ja Pihlin Pirjo pukeutuivat aivan piilopaikkani alla. Päälleni oli vedetty pressu, joten olin pimeässä, eikä reiästä näkynyt valoa, joka olisi voinut paljastaa minut. Katselin tyttöjä aivan lähietäisyydeltä.

Vähitellen tyttöjen tarkkailu loppui joko siksi että tytöt kävivät entistä varovaisemmaksi tai siksi että kesäkin loppui.

Seuraavana kesänä, kun olin kolmetoistavuotias, jatkoimme siitä, mihin edellisenä kesänä oli jääty. Veneliiteri oli talven aikana uusittu, mutta tytöt käyttivät uuttakin liiteriä pukeutumispaikkanaan. Meidän kannaltamme asiassa oli se huono puoli, että uudesta liiteristä oli vaikeampi löytää salakatseluun sopivia piilopaikkoja. Mutta haasteet on tehty voitettaviksi. Niinpä edelleenkin katselimme salaa joistakin piilopaikoista, kun uimassa käyvät tytöt - ja heitä oli paljon - vaihtoivat vaatteitaan. Useimmat tytöt lienevät aavistaneet "vaaran" ja he olivat siis varovaisia. Mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi varovaisia. Mahdollisimman ovelien katselupiilojen kehittelemisestä tuli suoranainen urheilulaji.

Eräs kaikkein ovelimmista tirkistelypiilopaikoistamme lienee ollut se, kun vuorasimme rannassa jo pitkään maanneen - ja "vaarattomaksi” todetun - veneen hytin tai “kopin” pahveilla ja pressuilla valotiiviiksi, millainen se ei ilman näitä toimenpiteitä olisi ollut. Halusimme, että koppiin ei näe sisälle, mutta siellä sen sijaan näkyy ulospäin sopivista tirkistysrei'istä. Täällä kopissa odotin eräänäkin päivänä Hillbergin Hansin kanssa suorastaan tuntikausia "kohteiden" saapumista. Kun nämä vihdoin saapuivat, he pahaa aavistamatta riisuuntuivat ja vaihtoivat uimapuvut aivan veneen keulan edessä alle kolmen metrin päässä meistä. Parempaa aitiopaikkaa katselemiseen ei olisi voinut keksiä.

Sinänsä tuota venettä ei monta kertaa käytetty noin "alhaisiin" tarkoituksiin. Jonkun itsehillintänsä menettäneen pojan tirskunta kriittisellä hetkellä kai lopulta paljasti piilon, tai tytöt muuten vain arvasivat.

Eräs ahkerimmista uimareista rannassamme noihin aikoihin oli Nordinin Terttu, minua joitakin vuosia vanhempi tyttö, joka asui valtatien toisella puolella. Hän kävi yksin uimassa pitkiä lenkkejä aina syksyyn saakka, jolloin vesi jo oli varsin kylmää. Meitä poikia ei niinkään ihmetyttänyt, miten hän tarkeni uida olipa keli mikä tahansa. Sen sijaan meitä kiinnosti, mitä vaatetusta hänellä oli mekkonsa alla silloin kun hän käveli kotiinsa märkää uimapukua käsissään kantaen. Uimaan tullessa hänellä nimittäin oli uimapuku valmiiksi puettuna mekon alla, ja mitään ylimääräisiä vaatteita me emme koskaan nähneet hänellä mukanaan.

Kaiken edellä kerrotun valossa ei liene yllätys, että yritimme myös tätä mysteeriä ratkaista omakohtaisesti "havainnoimalla".  Kyttäsimme siis jossakin laiturin alla mitä Terttu tekee uimasta tullessaan ja luullessaan olevansa yksin rannassa. Havainnointi hieman kaukana ja katveessa olevalta tarkkailupaikalta ei ollut helppoa, mutta saimme kuitenkin jonkinlaisen vahvistuksen siitä, että asia oli niin kuin olimme epäilleetkin.

En tiedä, kuka tämän laajaa suosiota saaneen tirkistelytoiminnan alkuaan oli keksinyt, mutta ilmeisesti se oli lähtöisin Mäkitalon pojilta ja Hillbergin Kallelta. Vähitellen into siihen kuitenkin väheni, ja "saaliskin" kävi yhä varovaisemmaksi. Itse en koskaan jäänyt kiinni "itse teossa", vaikka joidenkin poikien kurkkailut kai havaittiinkin.

Kun nyt tulin avanneeksi tietyn aihepiirin, voin kai tehdä vielä yhden paljastuksen.

Kaikenlaista epämääräistä puuhaa harrastanut Vandenbergin Erkki varasti erään työkoneen kopista hieman arveluttavan lehden. Tätä julkaisua - joka oli ruotsalainen pornolehti - ”luettiin” ahkerasti poikaporukassa, jossa minä vähän vajaa neljätoistavuotiaana olin vanhimmasta päästä. Jokainen poika valitsi kuvista oman ”suosikkityttönsä”. Minun suosikkini taisi olla - tai siis oli - se vaaleatukkainen povipommi, kaikkein "rohkein tapaus" lehdessä, joka oli kuvattu edestä päin lähietäisyydeltä istumassa jalat haarallaan niin, että... jätän tarkemmat yksityiskohdat lukijat mielikuvituksen varaan.

Ennen pitkää edellä mainitun lehden katselu alkoi tympäistä niin, että revin koko tekeleen ja heittelin sivut tuuleen majamme katolta. Ehkä omatuntokin oli alkanut lopulta kolkutella, kun tällaista kiellettyä julkaisua olimme niin suurella innolla tutkineet. Juuri kun olin repimässä lehteä irtolehtipainokseksi, Nyblinin Ilkka sattui tulemaan paikalle. Kun hän näki mitä olin tekemässä, hän ryntäsi innolla keräilemään tuulessa lenteleviä irtolehtiä omiin arkistoihinsa. Pornolehdet olivat tuohon aikaan harvinaisia aarteita. Eihän sellaista sopinut hävittää.

Kertomus

Nimet on muutettu ja tekstiä on lyhennetty ja "sensuroitu".

Otsikoin tämän jutun arkisesti kertomukseksi, sillä minulla ei ole aavistustakaan millainen tästä tulee tai mitä yleensä aion kirjoittaa. Tai ehkä minulla jonkinlainen aavistus on, mutta vain jonkinlainen. Seuraavat sivut, kuinka monia niitä sitten tuleekin, antanevat vastauksen näihin pohdintoihin.

Aloitetaanpa nykyhetkestä. On huhtikuun 25. päivä vuonna 1990, aurinkoinen ja lämpimän oloinen kevätpäivä. Lumet ovat jo sulaneet - muualta paitsi aivan vanhainkodissa sijaitsevan työhuoneeni ikkunan alta, jossa vielä on suuri kinos katolta pudonnutta lunta. Tähän lumikasaan ei keskipäivän aurinko ulotu, joten se nähnee vielä vapunkin.

Istuskelen työhuoneessani ja naputtelen tekstiä pienellä TOSHIBA T1000 salkkumikrolla, jonka tänä aamuna raahasin työpaikalleni - mikäli alle kolme kiloa painavan laitteen kantamista voidaan raahaamiseksi sanoa. Salkkumikro on uusi hankinta, sillä noudin sen Taipalsaaren postitoimistosta toissa päivänä. Olin jo kauan haaveillut tällaisesta laitteesta, jolla voisin huomaamatta kirjoitella esimerkiksi työpaikallani, mutta vasta nähtyäni konttorikoneliikkeessä tämän pienen TOSHIBAn ja ennen kaikkea sen hinnan päätin hankinnasta. Tilasin laitteen muka yhdistykselle, vaikka todellisuudessa se tuleekin aivan yksityiseen käyttööni. Yhdistykselle tilattuna sain hinnan ohjehintaakin edullisemmaksi sekä lisäksi reilusti maksuaikaa. Eilen ei lasku tosin vielä ollut saapunut, joten en tiedä, pitävätkö tarjouksessa olleet 5200 markan hinta ja 30 vuorokauden maksuaika paikkansa. Parasta että pitävät.

Niin, tämän koneen hankinnan idea on lyhykäisyydessään se, että kun minulla työssäni jää ainakin omasta mielestäni varsin runsaasti "joutoaikaa", jolloin vain istun huoneessani tekemättä mitään, nyt voin käyttää tämän ylimääräisen ajan hyväkseni kirjoittelemalla jotakin. Mainitsen nyt heti tässä vaiheessa, että virallisesti minulle ei tietenkään jää mitään ylimääräistä aikaa, enkä siis luultavasti saisi työaikana kirjoitella omia juttujani. Mutta kun aikaa kuitenkin käytännössä jää, kirjoittelen. Milloin ja miten jään tästä kiinni, se on toinen asia. Hankkimani salkkumikron eräs tarkoitus joka tapauksessa on tämän kiinnijoutumisen riskin pienentäminen. Toisin kuin äänettömällä mikrolla, kirjoituskoneella en pystyisi kirjoittamaan salaa, sillä koneen ääni kaikuisi ympäri taloa, ja jokainen varmaan arvaisi, että en tuntikausia voi kirjoittaa pelkkiä työasioita. Tällainen mikro on vielä toistaiseksi sen verran harvinainen laite täkäläisen porukan keskuudessa, että sen käyttötarkoitus ei heti valjenne satunnaiselle huoneeseen tulijalle - ihmettelyä se kuitenkin ehkä herättää, ja tätä varten minulla onkin kehitteillä jonkinlainen peitetarina esimerkiksi mikron avulla tapahtuvasta työvuorolistojen tekemisestä. Jonkun listan voin toki tehdäkin, ettei tarvitsisi aivan valehdella.

Mutta nyt asiaan. Ensiksi kirjoitan vaikkapa tiivistetyt muistelmani - mikä vaatimaton tavoite. Olen aloittanut muistelmieni kirjoittamisen monia kertoja, mutta aina on käynyt niin, että työ on jäänyt kesken, milloin muutaman sivun jälkeen, milloin muutamia kymmeniä sivuja kirjoitettuani. Aikaisemmasta viisastuttuani en asetakaan nyt minkäänlaista tavoitepituutta näille muistelmilleni, vaan kirjoittelen vain eteenpäin, kunnes mielestäni olen kertonut kaiken oleellisen elämästäni. Tiivistetyssä muodossa siis. Mitähän tästäkin tulee.

Mutta aloitetaan:

Muistelmien pitäisi oikeastaan alkaa kohdasta, josta muistelija MUISTAA jotakin, mutta klassiseen tapaan aloitan kuitenkin tapahtumien kertomisen aivan vauvaiästä, josta en tiedä muuta kuin mitä minulle aikojen kuluessa on kerrottu.


Vuosi 1:

Erinäisistä lähteistä olen saanut tietää syntyneeni Helsingin Naistenklinikalla klo. 21.05. erään kuun eräänä päivänä eräänä vuonna. Olen siis syntyperäinen helsinkiläinen, paitsi että virallinen byrokratia yrittää kaikkensa tehdäkseen minusta maalaisen; syntymäpaikakseni on kaikkialla nimittäin merkitty Taipalsaari.

Ensimmäinen auto, jonka kyydissä olen matkustanut ensimmäiseen kotiini, oli Volkswagen "kupla", ja ensimmäinen koti, jonne minut tuolla autolla vietiin, oli Helsingin Kuusitiellä sijaitseva kaksio. Käväisin muuten kerran 80-luvun puolivälissä tuon lapsuuteni ensi kodin oven takana, ja mieleeni tuli ajatus ruuvata oveen messinkilaatta, jossa olisi ollut teksti: "Tässä on asunut kuuluisa..." jne. Toistaiseksi en kuitenkaan ole toteuttanut suunnitelmaani, sillä epäilen messinkilaatan jäävän varsin lyhytaikaiseksi. Toisaalta en usko taloyhtiönkään suhtautuvan myönteisesti hankkeeseeni. Ehkä joskus.

Lapsuuteni lienee ollut melko tyypillistä. Minua on työnnelty tunnelmallisissa aikakautensa lastenvaunuissa Helsingin kaduilla ja puistoissa. Koska en itse muista mitään tuosta ajasta, katselen mielelläni vanhoja kotimaisia elokuvia, joissa tuo aika välittyy silmieni eteen korvaten siten puuttuvat muistikuvani. Erityisesti minua tietysti kiinnostavat nimenomaan sellaiset elokuvat, joissa näytetään helsinkiläisiä katunäkymiä - kotimaisissa elokuvissa niin runsaasti esiintyvät ladot ja heinäpellothan eivät ole vuosikymmeniin muuttuneet miksikään. Helsinki sen sijaan totisesti on muuttunut.

Ensimmäisen pitemmän matkani tein ilmeisesti noin kolmen kuukauden ikäisenä, jolloin minut pakattiin matkustajakoneeseen ja lennätettiin äitini kanssa Mikkeliin. Isäni ajoi saman matkan Volkswagenillaan, ja otti meidät sitten kyytiin Mikkelin lentoasemalta, josta matka jatkui Taipalsaarelle. Saattajieni joukossa lienee ollut myös isäni täti, jota kutsuttiin Enni-tädiksi. Muistan nimittäin, kuinka hän usein Taipalsaarella käydessään kertoi muistavansa minut pienenä vauvana lähtiessäni lentokoneella Helsingistä Mikkeliin. Hän kertoi myös muistavansa kuinka lieskat suihkusivat hämärälle talvitaivaalle kohonneen lentokoneen pakoputkista, jonka kapteenina muuten oli äitini kertoman mukaan sama mies, jonka ohjaama lentokone syöksyi maahan muutamaa vuotta myöhemmin.

Taipalsaarella minua vastaanottamassa olivat tietysti tuohon aikaan noin 50-vuotiaat isovanhempani, "mamma ja pappa" sekä lisäksi isäni iäkäs mummo, joka ilmeisesti jo noihin aikoihin oli vanhuuden heikentämä. Vaikka näin on hieman itsekästä sanoakin, lienen minä kuitenkin ollut varsinainen merkkihenkilö Hoviniemessä. Kastetilaisuutenikin järjestettiin tänä aikana, ja kastajana toimi Taipalsaaren silloinen kirkkoherra Väinö Rajamaa.


Vuosi 2:

Vanhempieni opiskelut alkoivat jälleen, ja minutkin siis kiikutettiin takaisin Helsinkiin. Tämänkin matkan tein lentokoneella. Kevät sujui tavalliseen tapaansa kurkkiessani häkkisängystäni ja odotellessani pääsyä mukaan Helsingin kiihkeään huvi- ja kulttuurielämään, jonka vaistosin odottavan minua muutaman korttelin päässä. Pienen tuulahduksen suuresta maailmasta sain neuvolamatkoillani sekä minua ajoittain hoitaneelta lapsenvahdilta.

Suurkaupungin ihanuudet päättyvät kuitenkin aikoinaan. Tuli kevät, ja vanhempieni opiskelu päättyi. Minunkin oli siis aika jälleen lähteä kaukaisen Kymenlaakson perukoille, Taipalsaarelle. Matka tapahtui ilmeisesti joskus toukokuun loppupuolella, ja se tehtiin Volkswagenilla.

Kesän vietin Taipalsaarella tutustuen paikkakunnan elämään. Olin onnellisen tietämätön kaikista niistä huolista, jotka juuri noihin aikoihin olivat kasaantumassa uuden kotini, Hoviniemen yläpuolelle. Taloudellinen tilanne oli tiukka, ja ilmeisesti jopa jonkinlainen konkurssin uhka oli olemassa.

Syksy saapui jälleen, ja minäkin lähdin vanhempieni mukana takaisin Helsinkiin. Näitä matkoja ei enää tehty lentäen, ja seuraavan kerran sainkin nauttia lentokoneen kyydistä vasta lähes 12 vuotta myöhemmin. Helsingissä oloni jäi lyhyeen, sillä vanhempani eivät löytäneet ketään lapsenvahtia minua hoitamaan. Noihin aikoihin ei päivähoitotoimintaakaan nähtävästi vielä ollut järjestetty siinä määrin, että siitä olisi ollut apua tilanteeseen. Noin kuukauden kuluttua minut tuotiin takaisin Taipalsaarelle.

Jäin isovanhempieni, "mamman" ja "papan" hoitoon. Hoviniemessä oli noihin aikoihin vierasta palvelusväkeä, ja tiettävästi minun hoitamiseeni aika ajoin osallistui yksi jos toinenkin vieras hoitaja.

Eräs episodi

Autossa nauhoitettua.... (ajankohta joskus, paikkojen nimet muutettu)

--------


Hei, nyt mun piti kuunnella uutisia. Mä unohdin sen.

(Avataan radio)

...kainen linjaa, että julkisten alojen työntekij...

Noh. Jos se on julkisten alojen työnantaja, niin ei se sillon oo kovin kiinnostava uutinen..

....sen mukaan lomarahoj...

Ääh.

...no, se on yli puolitoista prosenttia...

(Suljetaan radio)

No, ei oo kovin mielenkiintoiset uutiset, jos se on julkisten... Sillon pitää olla joku kolmas maailmansota tai jotain. Amerikkalaiset joukot hyökkäsivät Pohjois-Koreaan. Yhdysvallat pommittaa Pjongjangia. Soul on ammuttu mäsäks. Ydinohjuksia räjähdelly. Sillon alkas olla jotain säpinää noissa hommissa. Mutta jos se on jostakin julkisten alojen palkankorotuksesta, niin pröö.

(Huokaus.)

Edessä on sellanen tilanne, että siinä on... Volkswagenkohan tuo auto nyt on, tuommonen vähän vanhemman mallin. Tai en mä tiedä, onko tuo vanhempi. Mä en tunne niitä. Joku tuommonen Volks... isompi Volkswagen joka tapauksessa. Vähän tuommosta pyöreätä muotoilua, niin ilmeisesti se on vanhempi malli. Kyttää tuossa semmosen jonkun toisen auton perässä, mutta ei saa nyt oikein selvää.

Tässä on muuten se...

(Kiihdytys ohitukseen ja hidastus)

No, ei pahus. Tässä oli minusta ennen hyvä ohituspaikka, mutta nyt ei oo enää. Siinä ois ollu nelonen päällä. Eli mä lähestyn sitä ennen Metsälänmäkeä olevaa viimeistä mahdollista suoraa, jossa vois ehkä harkita. Mutta sitten tuo Volkkari lähtee matelemaan tuohon tietysti. Ohittamaan tuommosta vanhaa Mersun rup... rupsanaa. Ruppusta Mersua. Katotaan nyt.

Nyt.

(Kiihdytys ohitukseen)

Eikö se pahuksen siitä lähe... ei se lähe.

(Kahden auton ohitus)

Se on joku. Nyt se lähti. Ei se ollu vilkkua pannu päälle. En tiedä mitenkä... minkälainen kilpa-ajo tästä nyt vielä käynnistyy, kun mä menin ja ohitin sen. Mä olisin voinut ohittaa sen...

Joo, siellä oli tyyppi, joka ei tykänny ollenkaan siitä, että mä ohitin sen.

Siis on tää kyllä raivokasta. Sillä ois ollu mahikset ohittaa se, mutta mulla oli kahen auton ohi... ohittamista, mitä mä suunnittelin. Niin sillä vaan yhen. Ja se ei lähteny niillä hyvillä paikoilla. Ja sit se ajaa sataakahtakymmentä perässä.

On tää kyllä käsittämätöntä. Siis .. siis mää on semmonen, että mä annan toiselle todellakin mahdollisuuden. Että mä en oo tu... kiilaa.

Toi on ihan hullu.

Siis tää on nyt taas niitä, että ohitan, niin sitten lähetään kostoajamaan.

No painetaan sitten kaasua. Katotaan, miten kovaa tyypillä on niinku her... pinna riittää.

Hmm. Mää nyt oon... multa menee kortti, mutta menköön. Jos tässä nyt lähetään kilpaa ajamaan, niin lähetään sitten.

Tuo on ihan älytöntä.

Hmm... mittari näyttää satakolmekymmentä. Kyllä se nyt alko jäädä. Tehtiin selväks, että tässä...

Nyt kun tulee poliisiauto vastaan, niin se on sitten kortti multa pois. Mä nyt vähän hiljennän, kun en mä nyt haluais tuommosen sa... tuommosen typerän jutun takia ajokorttia menettää.

Siis sillä Volkkarilla oli valtavan monta hyvää suoraa, missä se ois voinu sen typerän käppänämersun ohittaa. Siinä ei ollut pienintäkään niinku...

Mut kun mul... kun mä mietin... kun mulla oli koko aika tai mietin, että pystynkö mä ohittamaan kaks autoa. Ja siinä mä vähän... ei... mullakin ois ollu mahikset siinä, mutta mä nyt vähän olin laiska. Ja tuolla nyt ois ollut sen yhen Mersun ohittamiseen tuhat tilaisuutta. Ja sit kun mä ne molemmat ohitin... Se oli jo vähän tehny liikkeen niinku se lähtis ohittamaan, mutta ei se mitään vilkkua ollu pannu päälle. Eli mä vetäsin niistä molemmista ohi, niin sehän Volkkarin tyyppiä suututti sitten.

Et mä kyllä ymmärrän sen, että se keljuttaa, jos ite kyttää ohitusta, ja toinen meneekin sitten edelle, mutta kun mun mielestä tuossa sillä oli se tilaisuus. Sillä oli monta tilaisuutta.

(Hidastaminen kahden edellä ajavan auton takia)

No nyt sitten on sellanen surkea... nyt se tulee se pahuksen tuohon takapuskuriin. Eihän... Tässä mennään nyt jotain kuuttakymmmentä. Seittemääkymmentä mitä lieneekään. Kaks tuommosta surkeata matelija-autoa. Miten voi joku ajaa noin hiljaa. Mikä ihmeen syy on ajaa huomattavasti alle tämä typerän surkean kaheksankympin nopeusrajoituksenkin. Siinä vaan putputellaan. Kaks autoa. Ensin joku Mitsubishi. Mikä lieneekään. Sitten joku tuommonen. En mä tiedä ihan... Land Cruiser. Nyt se Volkkari on suoraan perässä.

Ärsyttää. En kestä tätä.

Sitten tulee uusia tilanteita. Se ajaa vielä edelle. Ajakoon pahus.

(Saavutaan risteykseen, josta voi kääntyä pohjoiseen tai etelään)

Tietäis, onko se pohjoiseen vai etelään menossa, niin minä voisin lähteä toiseen suuntaan sitten ihan uhalla, Mä en haluais ajaa sen edellä.

Se lähtee tuonne keskustaan päin. No ajetaan... Patrol, Nissan Patrol.

(Kääntyminen risteyksestä Mitsubishi Pajeron perään ja sen ohittaminen voimakkaasti kiihdyttäen)

Pakko tehä sellanen hullu ohitus tässä. Ihan vaan päästäkseen siitä Volkkaria karkuun. En kestä tätä. No ei siinä... nyt lähti Volkkarikin ajamaan kilpaa. Tää on ihan selvä kilpa-ajo. Mä ajan sataaneljääkymmentä, ja se tulee perässä. No, tässä autossa kyllä riittää potkua.

Siis ihan mieletöntä.

Mä vedän sataaviittäkymmentä, ja se Volkkari roikkuu tuolla perässä. Ohi ei pää... mene. Nyt mä laskin sataanneljäänkymmeneen. Tässä aut...on... onneks tää auto nyt kulkee aika hyvin.

Huh, huh. Tässähän alkaa jo pulssi kiihtyä. Äh.

No nyt mä oon... mittarinopeus sataneljäkymmentä.

Kyllä se tuolla näkyy, mutta kaukana se o´. Ei se jaksa, ei se viiti riskeerata. Nyt mäkin hiljennän. Nyt mun pitää löysätä kaasua. Nyt pudotetaan sataankolmeenkymmeneen.

Ah, tuossa tulee taas kaks autoa, minkä jumi... mitkä nyt jumittaa mun menoa. Sit se saa taas se Volkkari kiinni mua. Mä käännyn sivutielle, mä en kestä enää tätä, jos se taas on kohta tuossa puskurissa.

Tämmösellä sadanneljänkympin nopeudella kyllä mennään aika hyvin ohi, jos on...

Kun mä ohitin tuon Mitsubishi Bajeron, mikä lieneekään, tuosta Mäntyniemen risteyksen jälkeen heti, kun se lähti kiihdyttämään, niin semmosessa kiihdytystilanteessa ja kyllä huudatin aika lailla vaihteella. Äh.

Aah, yks auto tulee vastaan, mä joudun jarruttaan. Nyt se Volkkari saavuttaa. Se on kyllä tosi kaukana, mutta totta kai se kohta taas saavuttaa. Nyt mä en enää kestä tätä. Nyt se lähestyy tuolta. Mun on pakko kääntyä jonnekin. Tää... ei mun hermot enää kestä tätä uudeSTAAN. ONKO NÄITTENKIN MADELTAVA!

Mikä ihme. Tässä on satasen rajoitus. Mikä tässä nyt on, että kaikki autot ajaa alle sen nop... paitsi...

Siis...

Se Volkkari. Se lähestyy tuolta. On se nyt vielä kaukana, mutta kyllä se tällä meiningillä saa kiinni, jos tässä nyt ruvetaan matelemaan ihan apinanopeutta.

Ja aina tulee vastaan. Ei tässä pääse ohite. Eli Volkkari on kohta peräpuskurissa. Nyt mä kyllä käännyn sivutielle. Mä en enää...

Ei tästä enää pystyny. Mä ajoin sen risteyksen ohi. Apua. Apua, apua, apua. No nyt se tulee tuohon perään.

No ei se kyllä toisaalta enää pääse. Ois ees yks typerä auto tuohon väliin saanu. Mutta ku ei. Kun sekin nimittäin ohitti sen samalla lailla siellä Mäntyniemen risteyksen jälkeen.

Mä käännyn tuosta tuonne Halpahallin mutkaan. En mä... mun hermot ei kestä enää tätä.

(Ryhmittyminen kääntymään vasemmalle)

Nyt se Volkkari sitten menee ohite.

PAHUKSEN TYPERÄÄ, että nyt se vielä ohitekin se Volkkari meni. Turha mun sinne Halpahalliin on enää mennä, mä ajan sen perään.

Eli mä päästin sen typerän Volkkarin nyt ohite lopulta, kun minä aattelin, että mä käännyn tuonne. Siis tämä oli tään tilanne. Se voitti tään kilpa-ajon minun typerän tempun takia, kun mä meinasin kääntyä tuonne Halpahallin mutkaan sen takia, että mä saa niinku kunnialla sen edell.. taikka että se ei oo tuossa mun perässä. Ja sitten siitä tuli vastaan tuhat autoa. Minun olisi pitänyt kääntyä tuonne toiseen suuntaan. Tää oli nöyryyttävää. Mut ei se ajamalla päässy. Siis mä päästin sen. Mutta silti. Tällä nyt ei oo nyt mitään merkitystä muuta mutta mua ärsytti, että tuosta... Mä... mä niinku stressas se ajatus. Ei se tässä enää mun ohi ois päässy. Mä en vaan ois halunnu nähdä sitä tuossa takapuskurissa kiinni.

Siis se oli, että mun piti... mun tarkotuksena oli kiihdyttää sen verran, että mä tuota niin, niin saa siitä semmosen kunniallisen etumatkan ja sitten luikahdan jonnekin muualle tai jotakin, eikä niin, että se on taas tuolla takapuskurissa.

Eli lopputulos oli se, että se mun ohitus siellä mitätöity. Eli mä ajoin sen... mutta tulipahan tuossa ajettua aika kovaa.

Siis tämmönen... mua ärsyttääääää.

Ensin Volkkari matelee jonkun kopparamersun perässä siellä nyt kilometritolkulla, vaikka on hyviä ohituspaikkoja, niin kaheksaakymmentä jotain putputtelee. Sit se vetää sataaviittäkymmentä tuolla mun perässä. Siis tuo oli ihan kilpa-ajoa, ja mä hävisin sen. Tai tie.. tavallaan luovutin sitten lopussa sille sen voiton. Mutta tuo nyt oli... ei ollu ollenkaan se mikä mun meininki oli ollu.

Ruostekuninkaan kunnia

1. Esinäytös

Ahah, nyt tuossa... nyt tuossa tulee ohituskaista. Tuo Honda jo panee vilkun päälle ja... toivottavasti tuo rekka ei tuosta nyt lähe mitään ohituksia tekemään. Ei sentään.

Niin, se on näissä ohituskaistoissa sitten keljua, että kun joskus joku... kaks henkilöautoa menee ja, tai pari kolme autoa siinä, ja sitten se joku niistä...

Lähti se rekka siitä. Hoh.

Niin tuota, lähtee ja käyttää koko sen ohituskaistan. Se on semmonen legalisti. Että ei ylinopeutta, ei ylinopeutta. Sit se matelee siinä ohituskaistalla, ja se on niinku se... hmm... se on ainoa, joka siitä pääs... siis se ohittaa vaan pääs... sitten se pääsi, mutta se käytti koko ohituskaistan, ja se on sen yksityinen ohituskaista. Ei kukaan muu pääse. Se jumittaa siinä tukkona. Sit matelee edessä, kun on ohituskaista ohi. Kun mä haluaisin nimenomaan siitä ajaa ohi.

Se ei edes madellu tuolla ennen sitä ohituskaistaa, ja mähän ajattelin, että pahus, mun on saatava ohitettua tuo. Ja sit tulee ohituskaista, niin se tekeekin sen ohituksen. Kun se yks ohittaa niinku hitaammin ja niin hitaasti, että siitä ei sit enää pääse, ja ohituskaista loppuu. Se on, äst, ihan sietämätöntä. Se niinku blokkaa sen ohittaj... taikka että sitä ei pysty ohittamaan.

Ne on niitä legalisteja. Mä en tykkää niistä. Mutta tuota...

2. Kymmenen minuutin kuluttua

Okei, nyt on tuossa ohituskaista, mutta se on sitten vaan eri asia, että mitä tässä...

Tuolla tulee niin aggressiivinen joku Mazda, mikä lieneekään, että se yrittää niinku väki vängällä...

...ohittaa mut.

Äääh...

Kyllä mä Hondan perässä tässä vaan roikun, ei auta mikään, menköön Mazda edelle sitten. Ellei kai se tuohon väliin yritä. Minä olisin halunnut olla tässä Hondan perässä. No siihenhän sen piti, oli pakko tulla tuohon väliin.

Ja nyt sitten nyt jotain ihme vilkku...äh, öh, varo, öh, ah, tommosia pahuksen sika mulle jotain tommosia... typeriä. Nyt piti näyttää sille valoja. Siks, että kun mä olin lähtenyt kiihdyttään sen eteen, ja mä en muka menny tarpeeks kovaa. Mähän olin melkein kiinni tuossa... autossa.

Niin se oli pakkomielle ohittaa minut! Siitähän se olikin kyse. Että sitä ärsytti, kun se joutu tuossa vasta ohittamaan. Hmm... mä lähdin kiihdyttämään sinne... no okei, tavallaan mä tein nyt sen tempun, mikä mä tässä äsken, san...öh, niinku moitin näitä muita, mutta kyllä mä nyt kuitenkin...

Kilpa-ajoko tästä tehdään vielä. Mun ei olis pitänyt näyttää sitä... niitä valoja vilauttaa sille, koska se vilkutti noita hätävilkkuja mulle protestiks, kun se ei saanu mitään muuta taaksepäin vilkuteltua. Niin mä vilkutin sille pitkiä valoja, jos ne nyt vilahti.

Mitä jos mä lähtisin ajamaan huvikseen sen kanssa kilpaa. Tää oli haaste siihen. Tämmösessä ruuhkassa se nyt yks auton paikka sinne tänne.

Ja sitä paitsi tuota niin, öh.... sinne vaan, enhän mä mahtanu, ku tää auto nyt ei kiihdy ihan niin mahottomasti kun joku tuommonen Mazda hirviö. Ja tuo auto kyllä ruostuu.

Eli sillä oli sellanen pakkomielle ohittaa mut, ja sitte kun mä siirryinkin sinne ohituskaistalle ohitteleen muita, niin...

No, kyllä mä nyt sinne pikkusen se... no, oisin nyt tietysti voinu... en mä nyt tiedä miten mä olisin saanut tään kiihtyyn nopeemmin, ja en mä nyt kolmosella rupee kiihdyttämään.

No, kyllä mä nyt siinä sitten olin kuitenkin ihan sen perässä, siis että jouduin jo hiljentämään... öh... niin kun löysäämään sitä. Mut mun ei ois siinä... mun ois tietysti pitäny olla siellä... päästää tuo ensin ohi, ajamaan mun ohi, ja sitten sen jälkeen... no nyt se tietysti... no nyt se olis sitte päästelly muutamaan muun auton varmaankin, en minä tiedä, mitä se ois meinannu oikein.

Mutta en mä nyt rupeis tuommosesta protestoimaan. Mä odotin sitä kiihdytyskaistaa ja kiihdytin.

No, mitä mä pystyin tekemään. Nyt rupes masentamaan tämä juttu.

Se ois nyt tässä, jos ajettas ja ohittas semmosen kymmenen auton jonon ihan protestiks. Mutta tässä ei oo siis mitään ohituskaistaa. Nyt ei tulis ketään vastaan. Ihan mieletön kiihdytys ja ryyhäys.

Äsh, ärsyttää!

No en mä nyt sillä lailla niin pahasti blokannut, ei tuolla oliko lyhyt ohituskaista ja...

Mä en oo lähteny sillä asenteella, että tuota, että mä antasin nyt... kun joku legalisti, joka nynnyilee. Sen takia, ku auto ei nyt vaan sattunu kulkemaan. Nelosellahan mä painoin niin paljon kaasua kun pystyin. Mut kyllä tää nyt silti... ehkä kiihtyy vähän nopeemmin vielä...

Tää on siis älytöntä, että tää maantie on semmonen kiihdytyskisa, että. Jos ei sulla oo... oo ois ollu semmosta mieletöntä superautoa, niin ei sitten passais ohittaakaan, kun on joidenkin... on se nyt ärsykkeen... tukkona tuossa.

Sillä neljänollakuutosella mä olisin saanu vähän paremman kiihdytyksen...

Ah, hah, haa.

Äh, masentaa, ääh. Tässä on enää yks palkki tuo... toinen on... patterit latautuu tuolla kassissa.

(Tauko)

Haloo, haloo, haloo.

Nyt on enää yks palkki, tää saattaa loppua millon tahansa.

Mua ärsyttää ajaa tuon sian perässä vielä edelleenkin täällä. Koska se ei yhtään muita autoja ohittanut.

Tuossa oli muuten pitkä suora äsken, missä ois... missä mä olisin voinut ohittaa vaikka kymmenen autoa. Mä oisin päässyt tuostakin edelle.

Mä oon repiny jo kyntenikin. Mä oon ihan masentunu ja ahdistunut ja keljuttaa.

Koska se ei ois päässy yhtään. Sillä oli vaan... tuo oli jo... tyypillinen semmonen, mitä Micran kanssa tapahtu koko ajan. Mutta kun mä just aattelin, että tällä autolla nyt ei kovin paljon oo tapahtunu, mutta kyllähän tälläkin jo rupee tapahtumaan.

Eli tyypillä oli pakkomielle, että tää meidän, tämä nimenomainen auto sen on ohitettava. Tämä meidän vanha Pösö. Ja sitte kun se ohitus vähän lykkäänty... sehän ohitti. Eihän tässä tapahtunu mitään. Se olis just täsmälleen tuossa samassa paikassa, vaikka, vaikka mä olisin ajanut hitaammin, ja se ois kuitenkin päässy ohi.

Mua ärsyttää se. Mä otin valokuviakin siitä. Jos laittas pommin. Ottas rekisteristä selville kuka sen omistaja on. Lähettäs pommi sille. No, en mä nyt mitään pommia lähetä. Joku tämmönen haukkumakirje. En minä lähet.. halua... en minä lähetä haukkumakirjettäkään, mutta tuota niin... mua vaan ärsyttää. Ja masentaa.

Koska tuo ei... jos tuo nyt ohittelis ja olis ohittanu muutamia autoja, että se ois niinku kauhee tuommonen menijä, niin sitten mä jotenkin ymmärtäsin, mutta sillä ei oo mitään kiirettä tuossa. Se ois, siinä ois ollut ohituspaikka, missä se ois voinu lähtee ohittaa.

Sillä ei oo mitään muuta kiirettä, muuta kun ainoa pakkomielle, että sen on ohitettava mut. Ja kun se ei onnistunut just ihan sillä millin sekunnilla, kun se ois halunnu, vaan samalla ohituskaistalla kylläkin, mut vasta siellä kaistan lopussa, niin siitä sen piti protestoida. On tää nyt törkeetä.

Kun se tilanne oli sellanen, että siinä... en minä nyt ihan tarkkaan ees muista, minkälainen se tilanne...

Kun tää ois videolla, niin mä pystysin tän paremmin kun...

Tilanne oli sellanen, että siinä meni rekka tai joku vastaava, ja sitten tuli ohituskaista, ja kaikki autot lähti... niinku siirty sinne vasemmalle kaistalle ohittamaan sitä rekkaa, semmosetkin, jotka oli vielä kaukana, ja olinhan mäkin vielä aika kaukana siitä rekasta, ja mäkin sit lähin sinne perään, että no okei sinne mennään. Ja siinä vaiheessa sit pikkusen, vaikka mulla oli nelonen, niin mä pikkusen siinä jäin niinku jälkeen kiihdytyksessä, että siihen pikkusen kerty kaulaa siihen. Mutta kyllä mä nyt kiihdytin kuitenkin, ja tavallaan niinku sinnittelin perässä siinä, mut pikkusen saatto...

Ja siinä vaiheessa mun ois tietysti pitäny yhtäkkiä lopettaa se kiihdyttäminen ja päästää se toinen auto ensiks, ja enpä ois sitten ehkä ehtinytkään sen rekan edelle. Eli mä vaan sitkeesti painoin, ja sitten se vauhti kiihty, ja lopulta mä olin jo niin... mä jouduin jo hiljentämään vauhtia, kun mä saavutin sen tai lähelle aloin tulla sitä edellä ajavaa, sitä Hondaa, minkä perässä mä olin lähteny kiihdyttämään. Että oisinko nyt pystyny, ehkä entä jos kolmonen... oisko sitä nyt pitäny kolmonen panna, tai sitte ois pitäny vähän nopeemmin lähtee siihen kiihdytykseen taikka pikkusen aikaisemmin painaa kaasua tai jotain tämmöstä... että mä vähän...

Kun autossa nyt ei oo tehoa määräänsä enempää, niin sitä sitten pitää tuollasilla tempuilla... jotenkin niinku kompensoida. No okei, mutta kuitenkin. Ja sitten tuo tuli perässä ja... tuota onhan mulla tässä selostus ääniselostus siitä tapahtumasta. Ja sitten se ohitti mut vielä ja meni siihen väliin. Mut se ei siis ohittanu mitään muuta kun minut ja sen rekan. Eli sen pakkomielle oli, että sen mun... se on niinku mun ohi päästävä. Et ainoa henkilöauto, kenet se sillä ohituskaistalla ohitti, olin minä. Ja plus sitten se rekka. Ja sitten se protestoi valoja vilkuttamalla, ku se ei saanu ohitettua mua aikasemmin. Vaikka se ois saanukin ohitettua, niin ei se sitten niitä muita kuitenkaan ois ohittanu. Koska se ei nytkään sitten. Oishan sillä nyt ollut mahdollisuus ohittaa tuossa yhellä pitkällä suoralla. Ei se oo mitään tehny. Eli ei sillä ollu edes tarkoitus ohittaa niitä muita. Se ei tuota edellistä Hondaa tuolla niin ei se sitä varmaan olis ohittanu. Tai mistä mä tiedän, mutta tuskinpa se nyt siinä mitään... tämmösessä kauheessa ruuhkassa sillä ei oo mitään väliä, oisko se nyt yhen auton verran edempänä tai taempana. Mutta minä epäilen, että se olis just tuossa täsmälleen samassa paikassa. Sille ei ollu pienintäkään haittaa siitä, että mä nyt... mun kiihdytys oli vähän semmonen hitaampi kun sen kiihdytys. Se ainoastaan siitä protestoi, että kun se ei saanu ohittaa minua ennen, ennen kun minä ohitin rekan. No on tää nyt aika törkeetä.

Kun mä olin just tässä selostanu aikaisemmin sitä, että mua ärsyttää ne, että ohituskaistalla legalistit, jotka varaa sen koko kaistan. Niin minusta se on vähän eri asia siis. Koska mä en tehny... en mäkään legalistimielessä sitä aja. Ja sitä paitsi tuota niin mikä pakkomielle sillä nyt oli sitten nimenomaan mut ohittaa tämmösessä ruuhkassa siis. Enhän mä ollu semmonen hidas, hidas matelija ollu sen edellä sitä.

Se tais sivutieltä tullakin tuo auto vielä. Et se on eri asia ne legalistit, joidenka perässä ajaa jo ennen ohituskaistaa pitkään ja toivoo, että tuon mä haluan ohittaa. Ja sit se jumittaa siinä. Mutkun... mutkun mä en oo legalisti. Mä oon kova ajaja.  

Sakko moottoripyöräpoliisilta

Sain sakon moottoripyöräpoliisilta Äänekosken rajan jälkeen juuri kun kuuntelin autoradiosta vanhaa Sundqvistin haastattelua vuodelta 1991. Hidastin varmuuden vuoksi nopeutta, kun näin kaukana moottoripyörän, mutta se ei auttanut. Näin peilistä kuinka moottoripyörä kääntyi perääni, jolloin ajoin linja-autopysäkille odottamaan. Joudun vähän peruuttamaan. Savoa puhunut vanhan oloinen moottoripyöräpoliisi sanoi, että nopeutta oli 110 kilometriä tunnissa, mutta sen jälkeen olin hidastanut kahdeksaan kymppiin. Ihmettelin itsekin, että nopeutta oli noin paljon. Kuvittelin, että sitä oli niin vähän, että saisin korkeintaan kirjallisen huomautuksen.

Juttu ärsyttää ja masentaa sen verran, että en halua muistella yksityiskohtia. Eniten harmittaa se, että menetän ajokorttini, kun saan kolmannen sakon, ja se tapahtuu aivan varmasti. Sakon saatuani ja ajamaan lähdettyäni ajoin ylinopeutta niin kuin tavallisesti. Kahdeksan kymppiä on tuolle tielle täysin sairas nope... hitaus. Nytkin oli hyvä keli ja liikennettä tuskin lainkaan - paitsi se yksi moottoripyöräpoliisi. Eihän tuollaiselta voi suojautua mitenkään. Vaikka yrittäisin olla ajamatta ylinopeutta, ajan sitä joskus vahingossa ja menetän silloin ajokorttini. Rangaistus on täysin kohtuuton maalla asuvalle, jolle oma auto on ainoa tapa liikkua.  

Sakko moottoritiellä

Tankkasin Lahdessa. Lahden tankkauspistettä (Kärkkäisen tavaratalon liittymässä) lähestyessäni mietin, mitä kaistaa pitkin pääsisin tankille nopeimmin. Valitsin pienen riskin ottaen kaistan, jolla ajaminen vaatii kaistanvaihdon viimeisen liikennevalokurvin jälkeen. Strategia onnistui, ja pääsin ajamaan tankille ennen vieressäni ajanutta autoa. En muista, kääntyikö se edes tankkaamaan, mutta oleellista olikin se, että auto olisi voinut kääntyä. Tein totaalisen väärän ratkaisun tankkausjonoa valitessani ja jouduin katsomaan kuinka minun jälkeeni tankkauspaikalle tulleita autoja tuli ja tankkasi ja meni samaan aikaan kun minä kyhjötin jonossa joidenkin “hidastankkaajien” takana. Tyyppien toiminta oli kuin hidastetussa elokuvassa: Vaikka on oltu jonossa jo minuuttitolkulla, rahakukkaroa aletaan etsiä vasta kun on ajettu tankin viereen. Autosta ulos ja autoon sisään möngitään kuin etana. Kaikki tapahtuu korostetun hitaasti.

Ajattelin, että minä en aikaile vaan oikein näytän mallia takanani jonottaville - joita ei tietenkään ollut, koska “ruuhka” tankeille loppui siinä vaiheessa, kun minä olin tankkaamassa - miten tankataan nopeasti ja tehokkaasti. Tankkasin siis nopeasti ja tehokkaasti, vaikka kukaan ei katsellutkaan. Tai no, tuli jonoon sentään yksi auto siinä vaiheessa, kun olin lopettamassa tankkaamista. Näytin siis sen kuskille, miten nopea olen (vaikka juuri tuosta tankista tulee hitaasti bensaa). Eli kun auton ovi paukahtaa kiinni, autoa jo startataan, ja liikkeelle lähdetään saman tien. Ajattelin, että tämäkään ei riitä, vaan kuski hermostuu odotteluun ja protestoi jotenkin. Taakseni tullut auto oli nimittäin punainen “urheiluauto”, jonka käynnissä ollut moottori piti kauheaa meteliä. Ralliautotyyppinen epämääräinen autonromu siis. Merkki jäi epäselväksi.

Tankkaaminen odotuksineen oli kestänyt ikuisuuden, ja ajattelin että päivän aikana ohittamani autot ovat varmaan sinä aikana ajaneet ohitseni. Lähdin siis ajamaan moottoritietä takaa-ajomeiningillä, vaikka ketään takaa ajettavia ei ollut.

Tarkoitukseni oli ollut ajaa tavanomaista kesänopeutta, ja sellaista olin ajanutkin Lahteen asti. Lahden jälkeen kuitenkin aloin jostakin syystä ajaa en pelkästään kesänopeutta vaan kesäylinopeutta. Ja kuten lukija ehkä jo arvaakin - kukaan ei ole jaksanut lukea tätä sepustusta, joten tämä on pelkästään hypoteettinen lisäys - tällä ratkaisulla oli kohtalokkaan seuraukset. Vauhti kipusi jonnekin 140 kilometriä tunnissa lukemiin, ja jouduin jo vähän löysäilemään, sillä pelkäsin ajokortin menettämistä, jos jään kiinni. Jossakin Mäntsälän tienoilla - en tiedä tarkkaa paikkaa - huomasin peilistä, että takana ohituskaistalla lähestyy hitaasti auto. Mietin, että mistäs se siihen tuli ja ajattelin, että näyttääpä joku sentään ajavan vieläkin kovempaa kuin minä. Siirryin pois ohituskaistalta antaakseni tilaa tuolle autolle. Ja melkein heti autossa syttyivät poliisiauton valot. Eli pelini oli pelattu. Auto oli silloin vielä ohituskaistalla, ja minä en enää ollut, mutta tajusin, kenelle se valojaan vilkuttaa. Mietin hetken, että pitääkö minun todella pysäyttää autoni ruuhkaisen moottoritien varteen.

Sakon saaminen on aina niin masentava kokemus, ettei siitä haluaisi edes kirjoittaa. Jostakin syystä - ehkä Brasilian reissun aikana kertyneen itseluottamuksen takia - toimin hieman eri tavalla kuin aikaisemmissa sakotustilanteissä. En nöyristellyt poliisille samalla tavalla kuin yleensä vaan esiinnyin jopa hieman koppavasti - jos tällaista sanaa nyt voi käyttää. En alkanut nousta autosta ennen kuin poliisi käveli viereen ja sanoi jotain teennäisen tympeää. Poliisin ääni oli täsmälleen sellainen karkean kova testosteronin karhentama vastenmielinen “poliisimiehen” ääni niin kuin poliiseilla on. Olen ennekin kirjoittanut, että poliisin tuntee radio- ja TV-haastatteluissa usein jo äänestä, vaikka ei tietäisi, että tyyppi on poliisi.

En haluaisi muistella tilannetta yksityiskohtaisesti, koska se oli kuin näytelmää, jossa kumpikaan osapuoli ei sano sitä, mitä todellisuudessa ajattelee, vaan lausuu näytelmään kirjoitettuja repliikkejä. Äänessä oli etupäässä toinen poliiseista, mikäli oikein muistan. “Olipa kova nopeus” ja “Ajo-oikeuteen emme vielä puutu, vaan teko käsitellään sakkoasiana”, tyyppi sanoi jo ennen kuin menin poliisiautoon. Ei tietenkään tarkasti noilla sanoilla, mutta idea oli tuo. Poliisi vihjasi siis peitellysti, että ajokortin lähtö oli ollut jo lähellä. Nopeuteni oli ollut 134 kilometriä tunnissa ja ohitushetkellä poliisin mukaan todennäköisesti enemmänkin. Poliisi esitti tavanomaiset vastenmieliset iänikuiset kliseet kuten että oliko jonnekin kiire ja huomasinko kuinka kovaa ajoin ja olenko ennenkin saanut sakkoja. Vastasin, että nopeuskysymykseen, että onhan autossani nopeusmittari, ja sakkokysymykseen, että “eiköhän sekin selviä tietokoneeltanne”. Tuo viimeksi mainittu oli ehkä kaikkein epäkohteliain kommenttini. Sain 16 päiväsakkoa, jossa oli hyvän kelin vähennystä kaksi päiväsakkoa. Tulottomalla henkilöllä se tekee 115 euroa (yksi päiväsakko 6 euroa + korotus rikesakkorajalle). Jos nettokuukausituloni olisivat 2000 euroa, sakko olisi - mikäli oikein ymmärrän - noin 465 euroa. 1100 euron nettotuloilla sakko olisi noin 225 euroa (en tiedä, mihin päin sentit sakossa pyöristetään).

Suurituloisen sakko on isompi, mutta suurituloisella on todennäköisesti marginaalia eli säästöjä pankissa, mistä hän sakkonsa maksaa. Maksaminen näkyy vain tiliotteessa, mutta se ei näy arkipäivän taloudessa ellei elämäntapa ole se, että eletään koko ajan viimeistä penniä myöten. Pienituloisella 115 euron repiminen sen sijaan näkyy jotenkin käytännön elämässä, koska pienituloinen elää kädestä suuhun, eikä hänellä ole säästöjä, mistä sakkorahan voi ottaa.

Kaksi lipsahdusta poliisiautossa esiintymisessäni tapahtui, mutta ne tapahtuivat vasta aivan lopussa. Ensimmäinen alkoi tilanteesta, jossa etsin ajokorttiani rahakukkarostani, ja kun sitä ei ollut siellä, kysyin poliisilta, että missähän se on. Se oli vielä silloin poliisilla, joka ojensi sen minulle samalla kuin sakkolapunkin. Kysymykseni ajokortista oli vasta alkusoittoa todelliselle lipsahdukselle, mikä oli se, kun kerroin, että kerran ajokorttini jäi poliisiautoon, ja se lähetettiin kirjekuoressa minulle jälkeen päin. Aloin siis höpöttää. Heti perään seurasi toinen lipsahdus, kun sanoin “kiitos” poliisin toivottaessa hyvää joulua. Olin juuri silloin nousemassa autosta. Olin päättänyt, että yritän kaikin keinoin välttää “kiitosrefleksin” silloin, kun poliisi ojentaa minulle sakkolapun ja ajokorttini. Silloin en kiittänytkään, mutta kiitos lipsahti kuitenkin suustani poliisin “hyvää joulua” sanojen jälkeen. En sentään toivottanut poliisille hyvää joulua.

Mikä noissa höpöttelyissäni ja kiitoksissani niin pahaa on? Se, että toimimalla noin osoitin pitäväni poliiseja ihmisinä. Siis inhimillisinä tavallisina ihmisinä, mitä poliisit eivät ole. Kun alun perin ihmiseksi syntynyt olento ryhtyy poliisiksi eli ammattiin, missä työnkuvana on muiden ihmisten peitelty uhkaaminen ja kiusaaminen ja omista etuoikeuksista ja vallasta nauttiminen, hän muuttuu ei-ihmiseksi ja siirtyy jonnekin humaanisuuden ulkopuolelle.

Eikö ylinopeuteni siis ollut rikos, ja pitäisikö kaikkien saada ajaa niin kovaa kuin he haluavat?

Nykylakien mukaan ylinopeuteni tietenkin oli rikos, mutta tasa-arvon periaatteiden mukaan se ei ollut, koska en teollani vaarantanut ketään. 134 kilometriä tunnissa hyväkuntoisella sulalla moottoritiellä ei mielestäni ole erityisen kova ja vaarallinen nopeus. Poliisit, jotka itse saavat kaahata “virkatehtävissä” niin kovaa kuin huvittaa, sen parhaiten tietävät.

Pulssini tietysti nousi sakotustilanteessa niin kuin se aina nousee. Pysyin kuitenkin tavallista rauhallisempana. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voin saada sakon. Mietin jopa tätä asiaa matkan aikana. Ajattelin, että on se harmi, jos saan pelkän rikesakon, joka on “ämmien sakko”. Päiväsakko sen olla pitää. No, sain päiväsakon, joten rikesakko ei jäänyt harmittamaan. Olisin kuitenkin mieluummin saanut päiväsakon vähän yli 20 kilometriä tunnissa ylinopeudesta kuin 34 kilometriä tunnissa ylinopeudesta. En pitänyt poliisin vihjailusta “ajo-oikeudesta”. Minua ärsyttää se, että poliisin sivuilla ei ole selkeän yksinkertaista mainintaa siitä, mitä kovasta nopeudesta ajokortin menettää. En pidä arvailusta näin tärkeässä asiassa. Oletan, että raja voisi olla 36 kilometriä tunnissa, mutta en varmuudella tiedä sitä.

Sakon saamisen jälkeen seurasi tietysti tavanomainen “posttraumaattinen” jälkisakkoreaktio, eli Lauran mielestä käyttäytymiseni oli “maanista”, kun tulin sen luokse Helsinkiin. Ja maanisuutta seurasi tietysti lopussa masennus.

Milla lentokone saapui myöhässä joskus vähän ennen viittä (taulun mukaan 16.55), ja menimme kentälle vastaan. Jouduimme odottamaan yli puoli tuntia, sillä kävelyputki oli ollut jäässä, ja matkustajat olivat poistuneet koneesta lopulta takaoven kautta ja tulleet bussilla terminaaliin.

Vietimme illan Millan kämpillä. Milla tapasi illalla Paulin. Mietin yön aikana, miksi olin ajanut niin kovaa moottoritiellä. En oikein keksinyt muuta syytä kuin että erilaiset “paineet” ja Millan meneillään olevan lentomatkan ajatteleminen saivat minut ajamaan tavallista kovempaa eli “kesäylinopeutta”, vaikka olikin talvi. Olin niin ajatuksissani, että en miettinyt aktiivisesti nopeuden riskejä. Painoin vain kaasua, kun olin alkuun päässyt. Jouluruuhkassa ei tietenkään olisi pitänyt ajaa niin kovaa, sillä muistan hyvin sen, kuinka vilkkaan liikenteen aikana poliisi on pysäytellyt autoja sakotettavaksi. Ja ehkä olisi pitänyt myös tarkkailla, millaisia autoja ohittaa. Ehkä “siviilipoliisiautoissa” on joitakin tuntomerkkejä, joista ne voi tunnistaa. Autot ovat kohtalaisen uusia ja puhtaita ja tietyn merkkisiä ja tietyn värisiä, ja niissä on kaksi henkilöä.