Tuesday, September 18, 2018

Kertomus

Nimet on muutettu ja tekstiä on lyhennetty ja "sensuroitu".

Otsikoin tämän jutun arkisesti kertomukseksi, sillä minulla ei ole aavistustakaan millainen tästä tulee tai mitä yleensä aion kirjoittaa. Tai ehkä minulla jonkinlainen aavistus on, mutta vain jonkinlainen. Seuraavat sivut, kuinka monia niitä sitten tuleekin, antanevat vastauksen näihin pohdintoihin.

Aloitetaanpa nykyhetkestä. On huhtikuun 25. päivä vuonna 1990, aurinkoinen ja lämpimän oloinen kevätpäivä. Lumet ovat jo sulaneet - muualta paitsi aivan vanhainkodissa sijaitsevan työhuoneeni ikkunan alta, jossa vielä on suuri kinos katolta pudonnutta lunta. Tähän lumikasaan ei keskipäivän aurinko ulotu, joten se nähnee vielä vapunkin.

Istuskelen työhuoneessani ja naputtelen tekstiä pienellä TOSHIBA T1000 salkkumikrolla, jonka tänä aamuna raahasin työpaikalleni - mikäli alle kolme kiloa painavan laitteen kantamista voidaan raahaamiseksi sanoa. Salkkumikro on uusi hankinta, sillä noudin sen Taipalsaaren postitoimistosta toissa päivänä. Olin jo kauan haaveillut tällaisesta laitteesta, jolla voisin huomaamatta kirjoitella esimerkiksi työpaikallani, mutta vasta nähtyäni konttorikoneliikkeessä tämän pienen TOSHIBAn ja ennen kaikkea sen hinnan päätin hankinnasta. Tilasin laitteen muka yhdistykselle, vaikka todellisuudessa se tuleekin aivan yksityiseen käyttööni. Yhdistykselle tilattuna sain hinnan ohjehintaakin edullisemmaksi sekä lisäksi reilusti maksuaikaa. Eilen ei lasku tosin vielä ollut saapunut, joten en tiedä, pitävätkö tarjouksessa olleet 5200 markan hinta ja 30 vuorokauden maksuaika paikkansa. Parasta että pitävät.

Niin, tämän koneen hankinnan idea on lyhykäisyydessään se, että kun minulla työssäni jää ainakin omasta mielestäni varsin runsaasti "joutoaikaa", jolloin vain istun huoneessani tekemättä mitään, nyt voin käyttää tämän ylimääräisen ajan hyväkseni kirjoittelemalla jotakin. Mainitsen nyt heti tässä vaiheessa, että virallisesti minulle ei tietenkään jää mitään ylimääräistä aikaa, enkä siis luultavasti saisi työaikana kirjoitella omia juttujani. Mutta kun aikaa kuitenkin käytännössä jää, kirjoittelen. Milloin ja miten jään tästä kiinni, se on toinen asia. Hankkimani salkkumikron eräs tarkoitus joka tapauksessa on tämän kiinnijoutumisen riskin pienentäminen. Toisin kuin äänettömällä mikrolla, kirjoituskoneella en pystyisi kirjoittamaan salaa, sillä koneen ääni kaikuisi ympäri taloa, ja jokainen varmaan arvaisi, että en tuntikausia voi kirjoittaa pelkkiä työasioita. Tällainen mikro on vielä toistaiseksi sen verran harvinainen laite täkäläisen porukan keskuudessa, että sen käyttötarkoitus ei heti valjenne satunnaiselle huoneeseen tulijalle - ihmettelyä se kuitenkin ehkä herättää, ja tätä varten minulla onkin kehitteillä jonkinlainen peitetarina esimerkiksi mikron avulla tapahtuvasta työvuorolistojen tekemisestä. Jonkun listan voin toki tehdäkin, ettei tarvitsisi aivan valehdella.

Mutta nyt asiaan. Ensiksi kirjoitan vaikkapa tiivistetyt muistelmani - mikä vaatimaton tavoite. Olen aloittanut muistelmieni kirjoittamisen monia kertoja, mutta aina on käynyt niin, että työ on jäänyt kesken, milloin muutaman sivun jälkeen, milloin muutamia kymmeniä sivuja kirjoitettuani. Aikaisemmasta viisastuttuani en asetakaan nyt minkäänlaista tavoitepituutta näille muistelmilleni, vaan kirjoittelen vain eteenpäin, kunnes mielestäni olen kertonut kaiken oleellisen elämästäni. Tiivistetyssä muodossa siis. Mitähän tästäkin tulee.

Mutta aloitetaan:

Muistelmien pitäisi oikeastaan alkaa kohdasta, josta muistelija MUISTAA jotakin, mutta klassiseen tapaan aloitan kuitenkin tapahtumien kertomisen aivan vauvaiästä, josta en tiedä muuta kuin mitä minulle aikojen kuluessa on kerrottu.


Vuosi 1:

Erinäisistä lähteistä olen saanut tietää syntyneeni Helsingin Naistenklinikalla klo. 21.05. erään kuun eräänä päivänä eräänä vuonna. Olen siis syntyperäinen helsinkiläinen, paitsi että virallinen byrokratia yrittää kaikkensa tehdäkseen minusta maalaisen; syntymäpaikakseni on kaikkialla nimittäin merkitty Taipalsaari.

Ensimmäinen auto, jonka kyydissä olen matkustanut ensimmäiseen kotiini, oli Volkswagen "kupla", ja ensimmäinen koti, jonne minut tuolla autolla vietiin, oli Helsingin Kuusitiellä sijaitseva kaksio. Käväisin muuten kerran 80-luvun puolivälissä tuon lapsuuteni ensi kodin oven takana, ja mieleeni tuli ajatus ruuvata oveen messinkilaatta, jossa olisi ollut teksti: "Tässä on asunut kuuluisa..." jne. Toistaiseksi en kuitenkaan ole toteuttanut suunnitelmaani, sillä epäilen messinkilaatan jäävän varsin lyhytaikaiseksi. Toisaalta en usko taloyhtiönkään suhtautuvan myönteisesti hankkeeseeni. Ehkä joskus.

Lapsuuteni lienee ollut melko tyypillistä. Minua on työnnelty tunnelmallisissa aikakautensa lastenvaunuissa Helsingin kaduilla ja puistoissa. Koska en itse muista mitään tuosta ajasta, katselen mielelläni vanhoja kotimaisia elokuvia, joissa tuo aika välittyy silmieni eteen korvaten siten puuttuvat muistikuvani. Erityisesti minua tietysti kiinnostavat nimenomaan sellaiset elokuvat, joissa näytetään helsinkiläisiä katunäkymiä - kotimaisissa elokuvissa niin runsaasti esiintyvät ladot ja heinäpellothan eivät ole vuosikymmeniin muuttuneet miksikään. Helsinki sen sijaan totisesti on muuttunut.

Ensimmäisen pitemmän matkani tein ilmeisesti noin kolmen kuukauden ikäisenä, jolloin minut pakattiin matkustajakoneeseen ja lennätettiin äitini kanssa Mikkeliin. Isäni ajoi saman matkan Volkswagenillaan, ja otti meidät sitten kyytiin Mikkelin lentoasemalta, josta matka jatkui Taipalsaarelle. Saattajieni joukossa lienee ollut myös isäni täti, jota kutsuttiin Enni-tädiksi. Muistan nimittäin, kuinka hän usein Taipalsaarella käydessään kertoi muistavansa minut pienenä vauvana lähtiessäni lentokoneella Helsingistä Mikkeliin. Hän kertoi myös muistavansa kuinka lieskat suihkusivat hämärälle talvitaivaalle kohonneen lentokoneen pakoputkista, jonka kapteenina muuten oli äitini kertoman mukaan sama mies, jonka ohjaama lentokone syöksyi maahan muutamaa vuotta myöhemmin.

Taipalsaarella minua vastaanottamassa olivat tietysti tuohon aikaan noin 50-vuotiaat isovanhempani, "mamma ja pappa" sekä lisäksi isäni iäkäs mummo, joka ilmeisesti jo noihin aikoihin oli vanhuuden heikentämä. Vaikka näin on hieman itsekästä sanoakin, lienen minä kuitenkin ollut varsinainen merkkihenkilö Hoviniemessä. Kastetilaisuutenikin järjestettiin tänä aikana, ja kastajana toimi Taipalsaaren silloinen kirkkoherra Väinö Rajamaa.


Vuosi 2:

Vanhempieni opiskelut alkoivat jälleen, ja minutkin siis kiikutettiin takaisin Helsinkiin. Tämänkin matkan tein lentokoneella. Kevät sujui tavalliseen tapaansa kurkkiessani häkkisängystäni ja odotellessani pääsyä mukaan Helsingin kiihkeään huvi- ja kulttuurielämään, jonka vaistosin odottavan minua muutaman korttelin päässä. Pienen tuulahduksen suuresta maailmasta sain neuvolamatkoillani sekä minua ajoittain hoitaneelta lapsenvahdilta.

Suurkaupungin ihanuudet päättyvät kuitenkin aikoinaan. Tuli kevät, ja vanhempieni opiskelu päättyi. Minunkin oli siis aika jälleen lähteä kaukaisen Kymenlaakson perukoille, Taipalsaarelle. Matka tapahtui ilmeisesti joskus toukokuun loppupuolella, ja se tehtiin Volkswagenilla.

Kesän vietin Taipalsaarella tutustuen paikkakunnan elämään. Olin onnellisen tietämätön kaikista niistä huolista, jotka juuri noihin aikoihin olivat kasaantumassa uuden kotini, Hoviniemen yläpuolelle. Taloudellinen tilanne oli tiukka, ja ilmeisesti jopa jonkinlainen konkurssin uhka oli olemassa.

Syksy saapui jälleen, ja minäkin lähdin vanhempieni mukana takaisin Helsinkiin. Näitä matkoja ei enää tehty lentäen, ja seuraavan kerran sainkin nauttia lentokoneen kyydistä vasta lähes 12 vuotta myöhemmin. Helsingissä oloni jäi lyhyeen, sillä vanhempani eivät löytäneet ketään lapsenvahtia minua hoitamaan. Noihin aikoihin ei päivähoitotoimintaakaan nähtävästi vielä ollut järjestetty siinä määrin, että siitä olisi ollut apua tilanteeseen. Noin kuukauden kuluttua minut tuotiin takaisin Taipalsaarelle.

Jäin isovanhempieni, "mamman" ja "papan" hoitoon. Hoviniemessä oli noihin aikoihin vierasta palvelusväkeä, ja tiettävästi minun hoitamiseeni aika ajoin osallistui yksi jos toinenkin vieras hoitaja.

No comments:

Post a Comment